Näin Halloweenin jälkipyykkinä aloin pohtia omaa suhdettani erityisesti kauhuelokuviin, mutta myös ylipäätään koko kauhugenreen. Mistä se rakkaus kauhuun tulee ja mistä se on saanut alkunsa?
Muistan, kuinka jo lapsena pelottavat asiat kiehtoivat minua. Meillä oli kotona satukirja, jossa oli useita eri satuja, mutta oma suosikkini sieltä oli Hannu ja Kerttu. Sadun viimeisellä sivulla oli kuva, jossa noita paloi uunissa. Ei siis kirjaimellisesti sitä kuvaa, mutta uunin luukku oli auki ja noidan rääkyvä naama kurkisti sieltä.
Toinen lapsuusmuisto liittyy Wilhelm Buschin kuvakertomukseen Max ja Moritz (1865). Teosta tuntemattomille se siis koostuu seitsemästä runomittaan kirjoitetusta luvusta (+ prologi ja epilogi). Jokaisessa luvussa ilkikuriset pojat Max ja Moritz tekevät jonkin kepposen kotikylänsä asukkaille. Kolmannessa luvussa kohteeksi valikoituu poikien opettaja, jonka piipun pojat täyttävät ruudilla, ja kun opettaja seuraavan kerran sytyttää piippunsa, se räjähtää. Tämä kertomus ja etenkin sen yhteydessä oleva kuva mustakasvoisesta opettajasta, jonka kasvot muistuttavat lähinnä pääkalloa, pelotti minua valtavan paljon. Siitä huolimatta kyseinen luku oli se, jonka lähes aina tahdoin kuulla.
Tullessani kouluikään televisiossa pyöri lauantaiaamuisin aamun viimeisenä lastenohjelmana Sätkyjä ja tärinöitä (2000-2012). Se oli sekoitus piirrettyä ja stop motion -animaatiota (tuolta varmaan on lähtöisin myös oma rakkauteni stop motioniin) ja jokainen noin kymmenminuuttinen jakso kertoi opettavaisen tarinan siitä, mitä tapahtuu esimerkiksi tottelemattomille lapsille - eivätkä seuraukset yleensä olleet sieltä pehmeimmästä päästä vaan verrattavissa lähinnä alkuperäisiin Grimmin satuihin.
Noin kymmenvuotiaana löysin sitten R. L. Stinen kirjat, lähinnä tässä tapauksessa nyt on kyse Goosebumpseista ja The Nightmare Roomeista, joita luin taskulampun valossa peiton alla myöhään iltaisin. Hieman myöhemmin luin ensimmäisen Stephen Kingini ja kolmetoistavuotiaana katsoin ensimmäisen kauhuelokuvani.
Joten jostakin sieltä lapsuudesta saakka se omalla kohdallani kumpuaa. Hyvin suurella todennäköisyydellä osatekijänä on myös trauma, jonka elokuva Jumanji (1995) aiheutti minulle ollessani kuusivuotias. Ja kun tässä yhteydessä puhun traumasta, tarkoitan ihan kirjaimellisesti traumaa; painajaisia vielä useita vuosia elokuvan katsomisen jälkeen, ahdistuneisuutta pimeän aikaan sekä nukahtamisvaikeuksia, joista kärsin edelleen. Ja kyllä, syytän Jumanjitä insomniastani.
Olen ajatellut, että jossakin vaiheessa todennäköisesti yritin etsiä elokuvaa, joka onnistuisi aiheuttamaan minussa samanlaisen tunteen kuin Jumanji. Joka onnistuisi pelottamaan ja shokeeraamaan minua samalla tavoin. En vain koskaan ole onnistunut löytämään sellaista.
Teini-iässä, noin 17-19-vuotiaana, tuli katsottua paljon kaikkea hyvinkin epämääräistä toiveenani löytää jotakin pelottavaa ja shokeeraavaa. No, en oikeastaan sellaista löytänyt vaan ennemminkin jotakin sairasta ja inhottavaa, jota en koskaan voisi suositella kenellekään. Paitsi ehkä Cannibal Holocaustia (1980), joka ihan oikeasti on aika hyvä elokuva, jos tietyt asiat pystyy unohtamaan/skippaamaan. Mutta olen siis katsonut elokuvia, jotka saavat Sawin (2004) tai Hostelin (2006) näyttämään Disney-leffalta.
Nykyään nautin katsoa ihan vain perinteisiä, tavallisia kauhuleffoja. En katso niitä sen takia, että ne pelottaisivat minua, sillä on hyvin harvinaista, että joku elokuva oikeasti onnistuu pelottamaan minua. Ainoa, joka on onnistunut sen tekemään useammalla kuin kahdella katsomiskerralla, on Tappajahai (1975). Mutta joka tapauksessa - syy, miksi katson kauhua, on vain yksinkertaisesti se, että rakastan katsoa sitä syistä, joista olen yllä kirjoittanut. Pidän tarinoista, pidän visuaalisuudesta ja pidän siitä kutkuttavasta jännityksen tunteesta. Hahmoista en aina pidä, mutta se taas on toinen tarina.
Omia suosikkialagenrejäni kauhussa ovat folkhorror sekä psykologinen, goottilainen ja yliluonnollinen kauhu. Tilanteesta ja elokuvasta riippuen tykkään katsoa myös bodyhorroria ja gorea. Näiden kohdalla tahdon kuitenkin taustalle hyvän tarinan voidakseni nauttia elokuvasta, ettei kyseessä ole vain gorea sen shokkiarvon vuoksi vaan se palvelee jotakin tarkoitusta, joka on syvemmällä elokuvassa. En pidä slashereista, scifikauhusta tai splattereista, mutta kyllä niitäkin voi toisinaan katsoa. Suurin yksittäinen minulle pelkoa aiheuttava elementti on vesi ja eritoten se, mitä veden alla saattaa olla.
Kauhuelokuvat on tiettyjen ihmisten toimesta tuomittu läpi niiden koko historian. Niitä on bannattu vuosikausiksi, kielletty esittämästä tai sensuroitu hyvin rankalla kädellä. Ja tätä tapahtuu vielä nykypäivänäkin, internetin aikakaudella, jolloin tahtomansa elokuvan voi milloin vain etsiä netistä sensuroimattomana versiona.
Milloin kauhuelokuvat ovat pahasta, milloin turmelevat nuorison moraalin, milloin ovat sairasta ja milloin aiheuttavat pahaa oloa sekä väkivaltaa. Viime kuussa katsomani Scream (1996) myös hieman raapaisi aihetta, kun elokuvan loppupuolella final girl Sidney väittää Ghostface-tappajan toimien johtuvan siitä, että tämä on katsonut liikaa kauhuelokuvia. Tappaja vastaa: "Älä syytä leffoja. Leffat eivät luo psykopaatteja." Ghostfacella todella on pointti tuossa, sillä yksikään mieleltään terve ihminen ei muutu tappajaksi kauhuleffoja katsomalla, kyllä niiden ongelmien syyt ovat jossakin paljon syvemmällä. Ja suoraan sanottuna kaikki tuntemani ihmiset, jotka pitävät kauhusta, ovat kilteimpiä ja harmittomimpia ihmisiä, joita olen koskaan tavannut, eivätkä satuttaisi kärpästäkään.
Loppuun ajattelin tehdä listan itselleni kaikkein tärkeimmistä kauhuelokuvista. Olen useaan otteeseen blogissa puhunut suosikeistani, mutta en koskaan oikeastaan eritellyt, mitkä ovat henkilökohtaisia suosikkejani.
Yritin tehdä tästä top10-listan, vain tajutakseni, ettei minulla ole kuin seitsemän suosikkia. Jos taas olisin alkanut listata omasta mielestäni hyviä kauhuelokuvia, listalle saisi laittaa useita kymmeniä elokuvia. Omat suosikit tietysti kuvastavat paljolti omia mieltymyksiäni; esimerkiksi listalla ei ole yhtäkään slasheria, koska yleisesti ottaen en niistä pidä. Toki voidaan myös kiistellä siitä, onko esimerkiksi Saw slasher-elokuva, mutta itse en sitä sellaisena näe, vaikka se joitakin alagenren ominaispiirteitä saattaakin täyttää.
Elokuvat eivät ole listalla minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä, jokainen näistä on minulle omalla, henkilökohtaisella tavallaan todella tärkeä ja rakas, syitä on lueteltu alapuolella. Linkkien takaa löytyy enemmänkin ajatuksiani kyseisistä elokuvista.
Suosikkikauhuelokuvani top7
1. The Ring (2002) oli ensimmäinen kauhuelokuva, jonka katsoin. Tai no, 100-prosenttisen varma en ole, mutta näin itse muistelen. Ainakin se oli ensimmäinen, jonka omistin dvd:llä. Olin 13-vuotias The Ringin katsoessani ja sen jälkeen kyseinen elokuva, sen jatko-osat, esiosat sekä alkuperäiset japanilaisetkin elokuvat on tullut katsottua useampaan kertaan. Suurin osa niistä jopa löytyy hyllystäni. The Ring aloitti minun kohdallani kauhuelokuvien keräilyn ja oli ylipäätään ensikosketukseni ihan oikeisiin kauhuelokuviin, joten siitäkin syystä sillä on suuri paikka sydämessäni.
2. Carrie (1976) puolestaan oli ensimmäinen kosketukseni (aikuisten) kauhukirjallisuuteen sekä myös ensikosketukseni Stephen Kingin teoksiin. Tanssin lapsena balettia ja kerran esitysten aikaan kiinnitin huomioni pukuhuoneen seinällä oleviin elokuvajulisteisiin. Yksi julisteista oli Carrien ja kyseisessä julisteessa Carrie oli veren peitossa. Muistan kyselleeni siitä jotakin ja se jäi jonnekin mielen perukoille kiehtomaan minua. Jonkin aikaa myöhemmin löysin Carrie-kirjan vanhempieni kirjahyllystä ja olisin tietysti tahtonut välittömästi sen lukea, mutta en saanut. Täysin ymmärrettävää, koska tämän tapahtuessa olin ehkä kahdeksanvuotias. Loppujen lopuksi olin kirjan lukiessani 11-vuotias, elokuvan katsoin kahta vuotta myöhemmin.
Carrie on elokuva, jota minun on todella vaikea nähdä kauhuna, vaikka siinä runsaasti kauhun elementtejä toki onkin. Minusta se on vain hirveän surullinen tarina, enkä vielä koskaan ole selvinnyt sen katsomisesta kyyneleittä. Aina sitä löytää itsensä toivomasta onnellista loppua - joka kerta aivan turhaan.
3. Uinu, uinu lemmikkini (1989) on oma suosikkini Stephen Kingin kirjoista. Luin sen 13-vuotiaana ja lähes välittömästi kirjan luettuani katsoin myös elokuvan, jonka itse asiassa serkkuni minulle osti. Siitä saakka elokuva on pysynyt suosikkinani, eikä se varmaan koskaan menetä tehoaan. Muutama vuosi sitten julkaistusta uudelleenfilmatisoinnista olin aika innoissani, mutta elokuvateatterista kävelin ulos vain valtavan pettyneenä.
Vuoden 1989 Uinu, uinu lemmikkini ei ole elokuvana täydellinen, mutta sen käsikirjoitus on onnistunut ja tunnelma tavoittaa romaanin tunnelman sekä on sen teemoille uskollinen. Kiitos siitä toki kuuluu Stephen Kingille, joka teki käsikirjoituksen elokuvaan itse. Elokuva käsittelee menetyksen teemoja sekä sitä, kuinka kuolleiden tulisi antaa levätä rauhassa. Toisinaan tämä on jopa sydäntäsärkevää katseltavaa.
4. Tappajahai (1975) on elokuva, joka ei kai koskaan lakkaa pelottamasta minua. Olen katsonut sen ties kuinka moneen kertaan, mutta edelleen säikyn tiettyjä kohtia. Toki osansa tekee myös jonkinasteinen talassofobiani eli avoimen veden pelko. Minun kohdallani pelko keskittyy lähinnä siihen, mitä pinnan alla voi olla, koska ihan oikeasti - siellä voi olla mitä tahansa.
Monet eivät miellä Tappajahaita kauhuelokuvaksi, vaikka se sellainen on. Alagenrenä se on luontokauhua, kuten vaikkapa Linnut (1963) tai Anakonda (1997). Tappajahai on oman alagenrensä parhaimmistoa, hyvin tehty täyden viiden tähden elokuva. Oma lapseni ilmoitti pari vuotta sitten, ettei jaksa odottaa, että on tarpeeksi vanha katsomaan Tappajahain. Tuo oli sellainen hetki, kun totesin, että DNA-testiä ei tarvita - kyseessä todella on minun lapseni.
5. Saw (2004) on elokuva, joka tuli katsottua aivan liian nuorena. Olin silloin kai 14-vuotias, mutta suoraan sanottuna en oikeastaan silloin pahemmin edes välittänyt elokuvasta. Siinä ei ollut juuri mitään, mikä olisi minua kiinnostanut. Vasta myöhemmin olen oppinut paljon Sawin hienoudesta ja siitä, millainen mestariteos oikeastaan onkaan kyseessä.
Olen aina hieman harmitellut sitä, miten niin monet tuntuvat pitävän Saweja vain kidutuskauhuna, vaikka etenkin ensimmäinen osa on lähempänä psykologista trilleriä. Gorea toki löytyy, ensimmäisestä osasta vähemmän, mutta sillä kaikella on tarkoituksensa. Käsikirjoitus on kiinnostava ja hyvin tehty sekä elokuvan lopputwisti vertaansa vailla. Tiivis leikkaus pitää jännityksen yllä ja lähes täysin yhteen huoneeseen, kahden miehen välille keskittyvää tarinaa seuraa silmä kovana, kuinka nämä ajan kuluessa antautuvat yhä enemmän ja enemmän pelon sekä hulluudenkin valtaan. Sarjan pääantagonisti John Kramer on erittäin mielenkiintoinen ja ristiriitainenkin hahmo, ehdottomasti yksi ikonisimpia kauhuelokuvien antagonisteja. Lisäksi ensimmäinen Saw aikoinaan esitteli minulle tohtori Gordonin näyttelijän, Cary Elwesin, josta on myöhemmin tullut yksi suosikkinäyttelijöistäni.
6. Uhrijuhla (1973) on folkhorrorin kruunaamaton kuningas, koko alagenren kantaäiti ja yksi parhaita koskaan tehtyjä kauhuelokuvia. Moni sen jälkeen tullut folkhorror on sille paljosta velkaa. Katsoin Uhrijuhlan ensimmäisen kerran joskus teini-iässä ja seuraavan kerran vuosi sitten, mutta vain kaksi katsomiskertaa ovat onnistuneet vakuuttamaan minut antamaan sille paikan sydämessäni.
Koska folkhorror on yksi suosikkialagenreistäni, on Uhrijuhla tietysti jo siitä syystä minulle tärkeä. Elokuvan tarina on huolella kirjoitettu ja täynnä yllätyksiä, eikä näyttelijöissäkään mitään moitittavaa ole. Christopher Lee varastaa huomion itselleen aina ruudulla ollessaan jättäen kaikki muut varjoonsa. Kristinuskon ja pakanuuden vastakkain asettava, musikaalia, kauhua ja mysteeriä yhdistelevä elokuva on lajinsa parhaita.
Okei, nyt ensin varoitus: Varautukaa pitkään kertomukseen.
Muistan, kun Sweeney Todd tuli Suomessa elokuviin alkuvuodesta 2008. Luin siitä jossakin lehdessä olleen arvostelun, muistan selvästi jopa, mikä kuva kyseisessä arvostelussa oli (kohtauksesta Epiphany). Ajattelin silloin, että tämä elokuva kuulostaa tosi hyvältä, että tasan haluan mennä katsomaan sen. Sitten näin ikärajan K18. Olin 13-vuotias, joten ei ollut toivoakaan, että olisin päässyt Sweeney Toddia näkemään vielä muutamaan vuoteen. Mikä valtava pettymys.
Syksyllä 2011 kaverini sitten osti Sweeney Toddin käydessään Ruotsissa, sillä siellä kyseinen elokuva on ikärajaltaan K15. Katsoimme sen sitten yhdessä ja siinä se oli - minä olin aivan myyty. Myöhemmin samana vuonna sain dvd:n vielä itselleni, perusteluna, että olin nähnyt sen jo, joten ei sillä ole mitään merkitystä enää, vaikka se kuinka onkin K18.
Teini-iän viimeisten kolmen vuoden aikana Sweeney Toddista tuli minulle todella tärkeä ja rakas elokuva. Elin aika pimeää aikaa omassa elämässäni ja jostakin syystä juuri tämä elokuva oli se, joka auttoi minua vaikeidenkin hetkien lävitse. Kun sain katsoa Sweeney Toddia pystyin irtautumaan täysin omasta elämästäni ja vain uppoutumaan elokuvan maailmaan. Siitä tuli minulle eräänlainen lohtuelokuva (englanninkielinen termi on comfort movie, en tiedä järkevämpää suomennosta), jota saatoin katsoa aina, kun tuntui pahalta.
Sweeney Todd on myös kaikkea sitä, mitä elokuvissa rakastan: se on musikaali, se on draamaa ja kauhua, se sijoittuu ajallisesti 1800-luvulle (joka btw on yksi suosikkiaikakausistani länsimaisen muodin historiassa), puvustus on upea ja siitä vastaa suuresti ihailemani Colleen Atwood, elokuvassa on huikeat näyttelijät, musiikki on Stephen Sondheimin säveltämä ja elokuvan on ohjannut se ainoa elokuvaohjaaja, jonka joka ikisen elokuvan olen katsonut.
Kommentit
Lähetä kommentti