Neljän hengen dokumenttiryhmä, jonka tarkoituksena on ollut kuvata dokumentti kannibaaliheimoista, on kadonnut Amazonin viidakkoon. Heitä etsimään lähtee antropologi Harold Monroe. Usean päivän viidakossa vaeltamisen jälkeen Monroen ryhmä löytää neljän nuoren jäännökset sekä saa käsiinsä heiltä jääneet filminauhat. New Yorkissa televisioyhtiö on tehnyt päätöksen näyttää ryhmän viimeiseksi jäänyt dokumentti televisiossa, mutta professori Monroen painostuksesta päättää ensin itse katsoa, mitä nuoret ovat kuvanneet.
Cannibal Holocaust eli Kannibaalien polttouhrit on ohjaaja Ruggero Deodaton kuuluisin elokuva, joka on myös genrensä tunnetuin ja rahallisesti menestynein elokuva. Cannibal Holocaust sai maineensa jo ilmestymisvuonnaan 1980. Elokuva kiellettiin Italiassa viikko ensi-illan jälkeen ja sekä ohjaaja että tuottaja pidätettiin, sillä Cannibal Holocaustin uskottiin olevan aito snuff-elokuva eli ohjaajan uskottiin tapattaneen näyttelijöitä oikeasti elokuvaa tehdessään.
Näyttelijöiden työsopimuksissa luki, etteivät he saa olla missään tekemisissä median kanssa vuoteen ensi-illan jälkeen, mutta he lopulta saapuivat oikeuteen todistamaan olevansa hengissä ja näin ohjaajaa ja tuottajaa vastaan nostetuista murhasyytteistä luovuttiin. Deodaton täytyi myös oikeudessa demonstroida, kuinka elokuvan kuuluisa paalutuskohtaus toteutettiin vahingoittamatta näyttelijää.
Osansa snuff-elokuvaepäilyksillä oli sillä, että elokuva hyödyntää osittain found footage -tekniikkaa. Found footagella tarkoitetaan elokuvaa, joka on koottu "löydetystä materiaalista", joka on ikään kuin kotivideokameralla kuvattu. Cannibal Holocaustin tapauksessa kyse on professori Monroen joukkion löytämästä dokumentaristien kuvaamasta filmimateriaalista, joka esitetään kuin se olisi aito.
Ruggero Deodato teki found footage -tyylilajin tunnetuksi elokuvallaan ja sitä on myöhemmin hyödynnetty etenkin 2000-luvun alun kauhuelokuvissa (mm. The Blair Witch Project, Paranormal Activity, REC, Devil's Pass). The Blair Witch Project (1999) meni jopa niin pitkälle, että markkinoi elokuvaa aitona löydettynä filminauhana ja tehtaili katoamisilmoituksia filmin "kuvaajista". The Blair Witch Projectin väitetään toisinaan aloittaneen genren, mutta ei, Deodato teki sen ensin.
Ensi-iltansa jälkeen Cannibal Holocaust kiellettiin 53 maassa, joista osassa se on edelleen kielletty ja osassa sallittu vain leikattuna versiona. Suomessa elokuva sai ensi-iltansa vuonna 2001 ja sen VHS-versiosta leikattiin pois 10 minuuttia ja 28 sekuntia. Nykyään Suomesta saa myös leikkaamatonta versiota.
Deodato kertoo saaneensa idean elokuvaansa kertoessaan pojalleen Punaisen prikaatin terrorismista sekä siitä, kuinka media keskittyi lähinnä väkivallan näyttämiseen. Hän myös uskoi toimittajien lavastavan tiettyjä tilanteita sensaatioarvon vuoksi. Tätä Cannibal Holocaust kritisoi voimakkaasti näyttämällä dokumenttiryhmän kuvaavan täysin lavastettuja tilanteita saadakseen elokuvaansa shokkimateriaalia.
Deodaton ohjausmetodeita kritisoitiin näyttelijöiden toimesta jo kuvausvaiheessa. Häntä on kuvailtu muun muassa sanoilla "piittaamaton", "armoton" ja "sadisti". Samoilla sanoilla, joilla on luonnehdittu myös nyt jo edesmenneitä Alfred Hitchcockia sekä Stanley Kubrickia. Deodato painosti näyttelijöitä tekemään kohtauksia, joita he eivät halunneet tai pystyneet tehdä, hän oli verbaalisesti väkivaltainen, riiteli näyttelijöiden kanssa ja ylipäätään oli vihamielinen näitä kohtaan. Kuvausolosuhteet Amazonin sademetsissä olivat myös haastavat kuumuuden ja rankkasateiden vuoksi, mikä varmasti oli omiaan lisäämään stressiä ja jännitteitä kuvausryhmän välillä.
Cannibal Holocaustin kiistanalaisin aihe on eläimiin kohdistuva väkivalta, joka toisin kuin näyttelijöihin kohdistettu, on täysin aitoa. Seitsemän eläintä sai surmansa elokuvaa kuvattaessa ja kuvausryhmän jäsenten sekä näyttelijöiden on kerrottu itkeneen ja jopa oksentaneen näiden kohtausten kuvaamisen jälkeen. Tämä johti uusiin selkkauksiin oikeuden ja eläinsuojelulakien kanssa. Eläimiin kohdistuvien julmuuksien vuoksi Deodato sekä muutama muu työryhmän jäsen sai kolmen kuukauden ehdollisen tuomion. Myöhemmin Deodato on itsekin tuominnut tekonsa.
Eläinten kaltoinkohtelu on jotakin, jota en itse pysty lainkaan katsomaan elokuvissa, oli se sitten aitoa tai fiktiivistä. Cannibal Holocaust toimisi varsin hyvin ilmankin noita kohtauksia, jotka tuntuvat olevan elokuvassa täysin vain shokkiarvonsa vuoksi. Elokuvan juoneen ne eivät vaikuta juuri millään tavalla (paitsi myrkkykäärme, joka puree dokumenttiryhmän opasta, minkä seurauksena oppaalta amputoidaan jalka ja tämä kuolee verenhukkaan). Myöhemmin Cannibal Holocaustista onkin julkaistu Deodaton itsensä sponsoroima versio, jossa kaikki eläimiin kohdistuva väkivalta on leikattu pois.
Cannibal Holocaust on hyvin kaunistelematon elokuva. Siinä kuvataan graafista väkivaltaa niin eläimiä kuin ihmisiäkin kohtaan. Tappamisten lisäksi elokuvassa on neljä seksuaalista väkivaltaa sisältävää kohtausta, joista kolme on erittäin julmia. Monille jo nämä täysin fiktiiviset, näytellyt, väkivaltaa sisältävät kohtaukset ovat liikaa, eikä se ole ihmekään. Cannibal Holocaust on sen verran realistisen tuntuinen (erityisesti "dokumenttiryhmän" kuvaamat pätkät), ettei minua oikeastaan hämmästytä lainkaan, että sen on epäilty aikoinaan olevan aito snuff-elokuva.
Jos kohtauksia, joissa eläimiä satutetaan, ei oteta lukuun, Cannibal Holocaust on kuitenkin hyvin tehty ja todella vaikuttava elokuva, joka kritisoi nykykulttuuria. Länsimaista yhteiskuntaa verrataan armotta kannibaaliheimoon tuomalla katsojan silmille kohtauksia, jotka pakottavat kysymään itseltä, kumpi näistä nyt olikaan se sivistyneempi osapuoli. Tähän viittaa myös elokuvan viimeinen repliikki, joka kuullaan professori Monroen suusta: "I wonder who the real cannibals are."
Teoksessaan Kannibaalikirja - kirjoituksia ihmissyönnin historiasta (Salakirjat, 2019) Artemis Kelosaari kirjoittaa aiheesta seuraavaa: "Etelä-Amerikan viidakoiden kannibaalit syövät ihmisiä vain pätevistä syistä eli kostoksi, kun taas moraalittomat länsimaalaiset tekevät mitä tahansa taloudellisen ja materiaalisen hyödyn tähden. Kuvausryhmän kohtalo alkaakin vaikuttaa oikeutetulta, ja kannibalismi kunnon suoraselkäiseltä ja teeskentelemättömältä raakuudelta verrattuna länsimaalaisten toimiin, jotka pelkurimaisesti kätketään krokotiilinkyynelten alle." (s. 139)
Deodato pyrkii elokuvallaan kritisoimaan länsimaista sivilisaatiota ja sen armottomuutta, tekopyhyyttä ja aidon väkivallan muuttamista viihteelliseksi elämykseksi. Kuten Kelosaarikin myöhemmin toteaa "Cannibal Holocaust, samoin kuin esimerkiksi Saw-elokuvat, kärsii myös niin monen kulttuurituotteen ongelmasta: provosoivat ainekset kiinnittävät kaiken huomion itseensä, niin että kukaan ei muista syytä sen olemassaololle tai älyllistä substanssia sen alla. Ehkä on kuitenkin parasta, että tyydytämme kiinnostustamme väkivaltaan katsomalla vaikkapa Deodaton elokuvia aitojen rituaalimurhien tai julkisten teloitusten sijasta." (s. 140)
1970-1980-lukujen vaihteen lyhyt kannibaalielokuvien buumi tuotti joitakin kymmeniä elokuvia, erityisesti Italiassa. Yhdessäkään elokuvassa ei viesti ole niin väkevä kuin Cannibal Holocaustissa, jos minkäänlaista viestiä edes on. Osa keskittyy lähinnä vain mässäilemään väkivallalla ja ihmissyönnillä. Tästä syystä Cannibal Holocaust on oman lajityyppinsä helmi, jos vain osaa nähdä hieman pintaa syvemmälle.
Elokuvan musiikista vastaa italialainen säveltäjä Riz Ortolani, jonka sävellykset tehostavat kohtausten tunnelmaa välillä hieman liikaakin. Kymmenestä kappaleesta omaksi suosikikseni (ja inhokikseni) on noussut Adulteress' Punishment, joka soi monien karuimpien kohtausten taustalla ja on minusta yksi karmivimpia elokuvamusiikkeja ikinä. Pelkkä sen kuuleminen aiheuttaa jo kylmiä väreitä.
Lopuksi vastaus otsikon kysymykseen - kyllä, Cannibal Holocaust todella on maineensa veroinen. En ehkä luonnehtisi sitä maailman sairaimmaksi elokuvaksi, sillä uskokaa pois, kyllä niitä sairaampiakin löytyy. Monet varmasti katsovat tämän elokuvan vain shokkiarvon vuoksi, todistaakseen, että pystyvät katsomaan näin hurjan elokuvan silmää räpäyttämättä, vaikka kestoonsa nähden elokuvassa onkin suhteellisen vähän väkivaltaa. Mutta Cannibal Holocaustissa on niin paljon muutakin kuin väkivalta ja jos sen ohitse pystyy katsomaan ja ymmärtämään elokuvan todellisen teeman ja ajatuksen, näytetty ihmisen julmuus on silloin toissijainen asia.
En minä ole tätä koskaan väkivallan vuoksi katsonut, kuten en mitään muutakaan elokuvaa. Se, mikä minua kiinnostaa, on se, mitä on pinnan alla, mikä on elokuvan perimmäinen tarkoitus. Ohjaaja Deodatosta ja hänen metodeistaan voi olla montaa mieltä, mutta Cannibal Holocaust on loppujen lopuksi jos ei mestariteos niin ainakin hyvin vaikuttava ja yhä tänäkin päivänä ajankohtaista teemaansa syvällisesti käsittelevä elokuva.
Triviaa: Ohjaaja Ruggero Deodato teki cameo-roolin Eli Rothin elokuvassa Hostel II (2007). Hän esitti italialaista kannibaalia. Vuonna 2013 sai ensi-iltansa niin ikään Eli Rothin ohjaama kannibaalielokuva The Green Inferno. The Green Inferno oli Cannibal Holocaustin työnimi.
Lisää aiheesta:
- Ylen haastattelussa ohjaaja Ruggero Deodato
- Dome.fi:n haastattelussa ohjaaja Ruggero Deodato
- Elitistin arvostelu elokuvasta
- Tutkimus found footage -elokuvista ja niiden ääni-ilmaisusta
- Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja - kirjoituksia ihmissyönnin historiasta (Salakirjat, 2019)
Kommentit
Lähetä kommentti