Kaverukset Paxton ja Josh ovat reppureissaamassa Euroopassa. Matkallaan he ovat tavanneet islantilaisen Ólin, joka on lyöttäytynyt heidän seuraansa, ja kolmikko onkin lähinnä naisten ja bilettämisen perässä matkalla. Amsterdamissa he saavat vinkin matkata Slovakiaan erääseen hostelliin, jonne he sitten myös suuntaavat. Tiedossa on jälleen biletystä, huumeita ja kauniita naisia. Sitten Óli katoaa, ja Paxton ja Josh vaistoavat, että jotakin on pahasti vialla. He eivät osaa arvatakaan, millaisen tuomion ovat langettaneet itselleen päätettyään astua hostellin kynnyksen yli.
Hostel on Eli Rothin ohjaama elokuva vuodelta 2005. Eli Roth on kertonut elokuvansa olevan tositapahtumien inspiroima. Hän sai idean elokuvaan löydettyään sattumalta dark webissä murhaloma-sivuston, jolla köyhyydessä elävät ihmiset myyvät sukulaisiaan järjestäytyneelle rikollisuudelle, jotka sitten myyvät nämä eteenpäin rikkaille liikemiehille, jotka puolestaan maksavat kovan hinnan saadakseen tappaa nämä. Sivuston todenperäisyydestä tai aitoudesta ei ole takeita. Rothin oli alunperin tarkoitus tehdä elokuvasta mockumentary (feikkidokumentti), mutta joutui hylkäämään ideansa, koska ei onnistunut löytämään minkäänlaisia uskottavia todisteita aiheesta. Yhtenä Hostelin tuottajista toimi itse Quentin Tarantino, joka itse asiassa kannusti Eli Rothia tekemään tämän kyseisen elokuvan.
Hostel-trilogia on yksi suosikkigoreilujani, mutta silti tällä kertaa ei olisi lainkaan tehnyt mieli katsoa tätä. Jostakin syystä. Katsoin kuitenkin lopulta, vaikka mieli ei oikein ollutkaan gorelle otollisella tuulella.
Hostelissa nähdään paljon paljasta pintaa ja vähäpukeisia naisia. Olen viime aikoina alkanut enemmän kiinnittää huomiota naisten asemaan elokuvissa, joten alkoi suorastaan ärsyttää, kuinka tässä naiset nähdään ja naisista tehdään lähinnä objekteja, miesten halujen ja tarpeiden kohteita, joilla ei tunnu olevan muuta virkaa. Samaan aikaan yritin muistuttaa itseäni, että elokuva on kuvattu nimenomaan nuorten miesten näkökulmasta ja näyttää, kuinka he sillä hetkellä näkevät ja kokevat naiset. Ja kyllähän se katsantokantakin onneksi muuttuu sitten elokuvan kuluessa edes hieman.
Naishahmot kuvataan Hostelissa lähinnä joko objekteina tai sitten vain petollisina viettelijättärinä. Lukuun ottamatta toki japanilaisia Kanaa ja Yukia, jotka ovat oikeasti miellyttäviä hahmoja - ja kenties jopa ainoat sellaiset koko elokuvassa. Ei sillä, että miehiäkään Hostelissa kuvattaisi mitenkään hyvässä valossa. Pääkolmikolla ei tunnu olevan juuri muuta mielessä kuin naiset, huumeet ja bilettäminen ja miespuolisista hahmoista on vielä vaikeampaa löytää miellyttäviä hahmoja kuin naisista. Pääkolmikosta Josh osuu lähimmäksi.
Hostelin ensimmäinen puolisko on lähinnä hyvällä mielellä bilettämistä, vaikkakin taustalla on lähes koko ajan hieman pahaenteinen vivahde. Erityisesti alkupuolella kiinnitin huomiota yksityiskohtiin, joita en aiemmilla katselukerroilla joko ollut nähnyt tai huomioinut, kuten kohtaukseen, jonka taustalla nähdään ohjaaja Eli Roth itse.
Biletysvaiheen jälkeen elokuvan tunnelma muuttu puolivälin paikkeilla kertaheitolla ja Hostelista tulee verinen, brutaali ja väkivaltainen. Koko elokuvan rosoinen tunnelma ja ääniefektit ovat omiaan luomaan vaikutelmaa realistisuudesta ja saa kaiken näyttämään pahemmalta kuin se oikeasti onkaan. Koska Hostel kuvattiin suhteellisen pienellä budjetilla, ei erikoisfekteihin juuri ollut varaa, mikä voi toisaalta olla hyväkin asia, sillä nyt kaikki näyttää suhteellisen aidolta.
Toisin kuin monissa muissa goreiluissa Hostelissa väkivallalla oikeasti on pointti, jos vain osaa lukea rivien välistä ja mennä pintaa syvemmälle. Se ei ole vain väkivaltaa sen shokkiefektin vuoksi vaan se on osa tarinaa. Se kertoo ihmisen nälästä nähdä lisää väkivaltaa ja mitä tapahtuu, kun tuo nälkä saavuttaa äärimmäiset mittasuhteet. Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tällaista oikeasti tapahtuisi, että ihmiskaupan uhreja myydään rikkaille, jotka kaikessa elämyksenhakuisuudessaan maksavat suunnattomia summia nähdäkseen väkivaltaa tai päästäkseen jopa itse toteuttamaan sitä. Kenties voisi jopa puhua länsimaisen yhteiskunnan rappiosta. Tietyllä tapaa väkivaltaisten elokuvien katsoja jopa itse syyllistyy tähän hakiessaan elämyksiä goresta. Kenties juuri siitä syystä Hostelia on niin epämukava katsoa. Alkaa tuntua, että sitä itse on tässä se paha ihminen, kun katsoo tällaista täysin vapaaehtoisesti.
Hostel on myöhemmin saanut kaksi jatko-osaa vuosina 2007 ja 2011, jotka mielestäni tuovat tuota väkivallan nälän pointtia vieläkin selvemmäksi kuin edeltäjänsä. Mutta siitä ehkä lisää sitten, jos joskus eksyn niitä katsomaan. Siihen voi mennä jonkin aikaa, sillä nykyään näitä on paljon vaikeampaa katsoa kuin ennen. Mutta ylipäätään mielestäni gore-elokuva on silloin onnistunut, kun se herättää ajatuksia ja kun se ei ole vain gorea goren vuoksi vaan sillä oikeasti on jokin tarkoitus.
Hostelin pääkolmikko Jay Fernandez, Derek Richardson ja Eyþór Guðjónsson ovat hyvin yhteen pelaava trio. Elokuvan toisella puoliskolla on kohta, jossa Fernandez tuntui hieman epäaidolta, mutta muutoin kaikilta osin näyttelijäntyö on hyvin hoidettu ja vaikkei yhtäkään hahmoa voi juuri miellyttäväksi kutsua, alkaa heitä kohtaan silti tuntea sympatiaa.
Hollantilaista liikemiestä näyttelevä Jan Vlasák on kuitenkin näyttelijöistä oma suosikkini. Hän on aika karmiva tyyppi, vaikka saattaakin vaikuttaa herttaiselta ja harmittomalta keski-ikäiseltä mieheltä. Vlasák ei todellisuudessa osaa puhua englantia lainkaan, joten opetteli vuorosanansa foneettisesti. Omaan korvaani hänen englantinsa kuulosti suhteellisen hyvältä ja ymmärrettävältä. Siitäkin syystä nostan hänelle hattua. Ohjaaja Rothin lisäksi Hostelissa tekee cameo-roolin japanilainen elokuvaohjaaja Takashi Miike, joka on tunnettu erityisesti omista kiistanalaisista elokuvistaan, kuten Audition (1999) ja Ichi the Killer (2001).
Hostel on kidutuskauhun ystävälle melkeinpä pakollista katsottavaa. Omassa genressään se on saavuttanut kulttimaineen, eikä syyttä. Elokuvan aidonoloinen tunnelma toimii ja kaikki erikoisefektit tuntuvat uskottavilta. Hostelin väkivaltaa ei myöskään ole tarkoitettu vain shokeeraamaan vaan herättämään ajatuksia siitä, miksi ihminen tahtoo nähdä väkivaltaa enemmän ja enemmän, kunnes se menee aivan äärimmäisyyksiin. On tärkeää, että elokuvassa on tarina, tai edes pointti, ettei se mene vain väkivallalla mässäilyksi, kuten goressa valitettavan usein käy.
Kidutuskauhu, toiselta nimeltään gore, on kauhun alagenre, jossa nimensä mukaisesti on suuri rooli äärimmäisen sadistisella väkivallalla. Hahmot joutuvat usein kidutetuksi sekä fyysisesti että henkisesti, tappamaan ja kiduttamaan toisiaan tai jopa silpomaan itseään. Gore ja splatter sekoitetaan toisiinsa hyvin usein, vaikka kyse on täysin eri genreistä. Samankaltaisuuksia toki löytyy, mutta splattereissa väkivalta ja roiskuva veri toimii mustan huumorin tehokeinona, kun taas goressa tarkoitus on vain järkyttää ja saada katsoja voimaan jopa fyysisesti pahoin. Lajityypin tunnetuimpia edustajia ovat muun muassa Saw (2004), I Spit On Your Grave (1978 ja 2010), Hostel (2005) ja Marttyyrit (2008).
Hostel
Ohjaus ja käsikirjoitus: Eli Roth
Sävellys: Nathan Barr
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Tšekki
Julkaisuvuosi: 2005
Kesto: 93 min
Ikäraja: K18
Päärooleissa:
Jay Hernandez - Paxton
Derek Richardson - Josh
Eyþór Guðjónsson - Óli
Kommentit
Lähetä kommentti