Nancy Thompson, hänen poikaystävänsä sekä kaksi ystävää alkavat kaikki samaan aikaan nähdä pelottavia painajaisia miehestä, jolla on toisessa kädessä kynsinä neljä pitkää veistä. Kun Nancyn ystävä Tina kuolee oudoissa olosuhteissa kesken unensa, Nancy tajuaa, että heitä vainoaa unimaailmassa vaaniva tappaja, mutta aikuiset eivät tahdo uskoa häntä. Tappaja ei ole saanut vielä tarpeekseen, mutta häntä ei voi paeta, sillä jokaisenhan täytyy jossakin kohtaa nukahtaa.
Painajainen Elm Streetillä on Wes Cravenin ohjaama elokuva vuodelta 1984. Craven sai inspiraation elokuvaansa lehtijutusta, jossa kerrottiin kaakkoisaasialaisista miehistä, jotka olivat nähneet kamalia painajaisia ja lopulta kuolleet nukkuessaan.
Slasherit eivät ole koskaan lukeutuneet suosikkeihini kauhuelokuvissa. Siitä huolimatta olin yllättävän innostunut katsomaan Painajainen Elm Streetillä, jota en ole koskaan aiemmin nähnyt. Katsomisen jälkeen täytyy todeta, että jos katsomistani slashereista täytyy joku suosikki valita, se on kyllä ehdottomasti tämä.
Jo ensi hetkestä lähtien Painajainen Elm Streetillä tempaisi minut mukaansa. Karmiva tunnelma kannattelee läpi koko elokuvan, enkä kyennyt riistämään katsettani ruudulta sekunniksikaan. Se kertoo aika paljon, kun kyseessä ei tosiaan ole suosikkialagenreni kauhussa. Freddy Grueger on hyvin toimiva ja aidosti pelottava antagonistihahmo, joka saattaa hypätä eteen milloin minkäkin nurkan takaa. Kaikkein piinallisimpia ovat kohtaukset, joissa hän jahtaa valitsemaansa uhria pitkin pimeitä kujia tai käytäviä. Nuorten unissa näkemä Freddyn pannuhuone on hienosti toteutettu. Se samaan aikaan tuntuu sekä aidolta että myös unenomaiselta, kunnes muuttuu suoranaiseksi painajaiseksi Freddyn alkaessa jahdata nuoria pitkin sen sokkeloita.
Näyttelijätkin tekevät hyvää jälkeä, erityisesti toki ikonista Freddy Gruegeria näyttelevä Robert Englund. Heather Langenkamp roolissaan Nancy Thompsonina on varsin pätevä final girl ja hänen poikaystäväänsä Glen Lanzia näyttelee elokuvassa näyttelijädebyyttinsä tekevä Johnny Depp. Aikuishahmot tuntuvat olevan poikkeuksetta todella etäisiä, ongelmaisia, eivätkä lainkaan kartalla lastensa elämästä sekä heidän kohtaamistaan haasteista ja ongelmista, mikä tarkoittaa, että nuorten on otettava asiat omiin käsiinsä ja noustava vastustamaan pahaa voimaa ilman apua. Heather Langenkamp onkin sanonut, että vaikka elokuvan voikin nähdä feministisenä kauhutarinana, se ennen kaikkea kertoo nuoruuden voimasta.
Painajainen Elm Streetillä on ehdottomasti parhaita (ellei paras) koskaan tehtyjä slashereita. Sen tunnelma on karmiva ja elokuva muutoinkin on aidosti pelottava. Musiikki ja ääniefektit tehostavat tunnelmaa vain entisestään. Näyttelijäntyö ja ohjaus toimivat hyvin yhteen, eikä kameratyöskentelyssäkään moitittavaa juuri ole. Yllätin itseni pitämällä edes yhdestä slasherista.
Uskokaa tai älkää, kerran oli aika, jolloin Johnny Depp tarvitsi esittelyä.
Slasher on kauhun alagenre, jossa yleensä kasvoton, naamioitu ja täysin epäinhimillinen sarjamurhaaja teurastaa nuoria. Slashereille on tyypillistä, että vastuuttomat, päihteitä käyttävät ja seksiä harrastavat nuoret kuolevat yksi kerrallaan, kunnes lopuksi on jäljellä yksi puhdas ja hyveellinen tyttö. Slashereista onkin lähtöisin termi final girl, joka on ainoa murhaajan kynsistä hengissä selvinnyt, mutta sinne saakka päästäkseen joutunut käymään läpi valtavan paljon kärsimystä. Slashereiden esikuvana pidetään Psykoa (1960) ja Kurkistelijaa (1960). Suureen suosioon elokuvat kuitenkin nousivat vasta 1970-luvun lopulla ja kokivat suosionsa huipun 1980-luvulla. Genren tunnetuimpia elokuvia ovat Teksasin moottorisahamurhat (1974), Halloween - naamioiden yö (1978), Perjantai 13. (1980) ja Painajainen Elm Streetillä (1984).
Painajainen Elm Streetillä | A Nightmare on Elm Street
Ohjaus ja käsikirjoitus: Wes Craven
Sävellys: Charles Bernstein
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Julkaisuvuosi: 1984
Kesto: 87 min
Ikäraja: K18
Päärooleissa:
Robert Englund - Freddy Grueger
Heather Langenkamp - Nancy Thompson
Johnny Depp - Glen Lantz
Kommentit
Lähetä kommentti