Miehen ja naisen lapsi menehtyy traagisessa onnettomuudessa. Terapeuttina työskentelevä mies yrittää auttaa surevaa vaimoaan psykoterapian keinoin ja vastoin eettisiä ohjeita. Surunsa kohdatakseen pariskunta suuntaa Edeniin, keskellä metsää sijaitsevalle mökille, jossa tuntuu sijaitsevan naisen pelkojen alkulähde.
Antichrist on Lars von Trierin ohjaama elokuva vuodelta 2009.
Antichrist on jaettu neljään lukuun - Suru, Kipu (Kaaos hallitsee), Epätoivo (Naismurha) ja Kolme kerjäläistä - sekä prologiin ja epilogiin. Elokuvan avaava mustavalkoinen prologi on kaunis ja unenomainen, mutta sen koko tunnelman kuitenkin rikkoo yksi täysin tarpeeton pari sekuntia kestävä kuva. Konteksti olisi käynyt selväksi muutoinkin, sitä ei missään nimessä olisi tarpeen alleviivata tuolla tavoin.
Antichrist on monen von Trierin elokuvan tapaan kuvattu hyvin pitkälti käsivarakameralla, mikä tuo siihen eräänlaista paljauden tuntua. Elokuva on muutoinkin riisuttu kaikesta tarpeettomasta, sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Von Trier kamppaili kuvausten aikaan vakavan masennuksen kanssa ja se näkyy hänen työnjäljessään - ei siis mitenkään huonolla tavalla.
Tavallaan Antichristin tarina on todella simppeli kuvaus, tai tutkielma, ikiaikaisesta pahuudesta, joka uinuu meistä jokaisen sisällä ja jonka on oikeanlaisissa (vai vääränlaisissa?) olosuhteissa mahdollista päästä valloilleen. Se kertoo siitä, kuinka naisen yhteys luontoon ja pahuuteen sai alkunsa jo paratiisissa, Edenissä, kun Eeva söi kiellettyä hedelmää. Tämän jälkeen on miessukupuoli pyrkinyt aina kontrolloimaan naisten käytöstä ja olemassaoloa. Myös elokuvassa naisen pahuuden alkulähde löytyy Edenistä, luonnosta, ja mies pyrkii selittämään vaimonsa käytöstä psykologian termein.
Visuaalisesti ja tarinallisesti Antichrist on valtavan kaunis ja voimakas elokuva surusta, kivusta ja syyllisyydestä, jotka syöksevät naisen jonnekin todella syvälle naiseuden alkujuurille. Painostava, ahdistava tunnelma kantaa loppumetreille saakka, eikä lässähdä missään kohtaa. Suuri osa elokuvasta tapahtuu Edenissä, keskellä metsää, joten kun elokuva vyöryttää ruudulle toinen toistaan ahdistavampaa kuvastoa, löydän metsän ympäristönä kuitenkin kumman lohdullisena kaikkien kauhujen keskellä. Vaikka toki Antichrist kuvaa myös metsän pahana ja symbioosissa naisessa uinuvan pahuuden kanssa. Elokuvan lopulla aloin miettiä, onko Eden mahdollisesti paikka, jossa pahuus sikiää ja jonne aikojen saatossa on haudattu kaikki "huonot, hankalat naiset". Se voisi antaa selityksen sille, miksi nainen alunperin pelkää Edeniin menoa sekä siellä oleminen tuottaa hänelle valtavaa ahdistusta ja miksi lopulta hänen pahuutensa saa siellä täydet voimansa.
Päärooleissa olevat Charlotte Gainsbourg ja Willem Dafoe antavat rooleilleen kaikkensa, ja Gainsbourg palkittiin Cannesissa jopa parhaasta naispääosasta. Loppupuolella elokuvaa on yksi pieni kohta, jonka aikana minun oli pakko sulkea silmät parin sekunnin ajaksi, sillä sitä teki niin pahaa katsoa. Tai siis olisi tehnyt, jos olisin katsonut. Muutoinkin Antichrist osaa olla ajoittain melko groteski ja raakakin, vaikka loppujen lopuksi väkivaltaa on kestoonsa nähden aika vähän ja ajoittuu lähinnä viimeiselle kolmannekselle.
Antichrist herätti minussa monenlaisia ajatuksia niin hyvässä kuin pahassakin. Elokuvan enempi prosessoiminen veisi useamman päivän, joten läheskään kaikkia ajatuksiani en kyennyt yllä edes avaamaan. Elokuva ja sen tarina ovat voimakas kokonaisuus, jota samaan aikaan tekisi mieli suositella kaikille, mutta silti ei yhtään kenellekään.
Psykologinen kauhu on kauhun alagenre, joka nimensä mukaisesti keskittyy pelotteluun psykologisella tasolla. Genren elokuvat kertovat usein hahmoista, joilla on pahoja traumoja, mielenterveysongelmia tai joutuvat manipulaation uhreiksi. Perinteisistä kauhuelokuvista poiketen psykologisessa kauhussa nähdään hyvin harvoin, jos koskaan, mitään yliluonnollista vaan yleensä kaikki on päähenkilön mielen temppuilua. Genren elokuvissa tärkeää on karmivan tunnelman luonti sekä katsojan omien pelkojen hyödyntäminen sen luomisessa. Tunnettuja genren edustajia ovat muun muassa Psyko (1960), Rosemaryn painajainen (1968) ja Uhrilampaat (1991).
Helmet-elokuvahaasteeseen numerolla 23. Elokuvassa on kettu
Antichrist
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier ja Anders Thomas Jensen
Sävellys: Kristian Eidnes Andersen
Tuotantomaa: Tanska
Julkaisuvuosi: 2009
Kesto: 104 min
Ikäraja: K18
Päärooleissa:
Charlotte Gainsbourg - nainen
Willem Dafoe - mies
Kommentit
Lähetä kommentti