Maailmankuulu etsivä Hercule Poirot on Idän pikajunassa matkalla Istanbulista Pariisiin. Yöllä juna jää pysähdyksiin veturin suistuttua kiskoilta suuren lumimäärän vuoksi ja aamulla yksi junan matkustajista löydetään kuolleena. Uhria on puukotettu kaksitoista kertaa. Murhaajan on pakko olla yksi vaunun matkustajista tai työntekijöistä, sillä ovet muihin vaunuihin on pidetty lukossa ja jos murhaaja olisi paennut, jalanjäljet näkyisivät lumessa. Hercule Poirot ryhtyy selvittämään murhaajan henkilöllisyyttä apunaan hyvä ystävänsä herra Bouc.
Idän pikajunan arvoitus on Kenneth Branaghin ohjaama elokuva vuodelta 2017. Se perustuu Agatha Christien samannimiseen romaaniin vuodelta 1934.
Joitakin vuosia sitten luin Agatha Christien romaanin, jonka pohjalta elokuva on tehty. Elokuvan katsoin melkein heti sen jälkeen ja suoraan sanottuna se ei juuri minua vakuuttanut ja sen jälkeen elokuva onkin jäänyt vain hyllyyn pölyä keräämään. Pari viikkoa sitten sain tietää, että Olivia Colmanilla oli rooli tässä elokuvassa, enkä ollut koskaan edes tajunnut sitä, joten täytyi ottaa Idän pikajunan arvoitus jälleen esiin ja katsoa se uudestaan. Ei se vakuuttanut minua yhtään sen enempää toisella katselukerralla ja voisin jauhaa varmaan loputtomiin epäkohdista sekä asioista, joista en ylipäätään elokuvissa pidä, mutta voisin nuo jälkimmäiset näin alkuun lyhyesti mainita.
1. Ohjaaja näyttelemässä pääosaa. En ole ikinä nähnyt elokuvaa, jossa tämä toimisi. Ei ikinä. Piste. Koska kuka ohjaa ohjaajaa? Okei, myönnettäköön, ettei tämä ollut ihan yhtä kauheaa katseltavaa ohjaaja Kenneth Branaghilta kuin Mary Shelleyn Frankenstein (1994) tai Hamlet (1996), jota en kyseisestä syystä johtuen kyennyt edes katsomaan loppuun asti, mutta ohjaajan työ on ohjata ja tässäkin teoksessa Poirotia on tuotu esille muiden hahmojen kustannuksella. Harmi toisten näyttelijöiden puolesta. Pienempi rooli voi olla ihan okei ohjaajan tehdä (kuten Danny DeVito vuoden 1996 Matildassa), mutta päärooli... Ei. Sitä paitsi Poirotin viikset näyttävät tyhmiltä ja muovisilta.
2. Hahmojen nimien vaihtaminen. Muistan jo aikoinaan reilut kymmenen vuotta sitten Brian De Palman Carrieta (1976) katsoessani, kuinka paljon ärsytti liikunnanopettaja Desjardinin nimen vaihtaminen Collinsiksi. Idän pikajunan arvoitus vaihtaa useammankin hahmon nimiä. Ihmettelin koko elokuvan ajan, mihin hittoon se ruotsalainen nainen on kadonnut ennen kuin tajusin, että hänestä on tullutkin espanjalainen. Voisiko tätä jo kutsua kulttuuriseksi omimiseksi? Jos espanjalainen hahmo oli vaihdettu ruotsalaiseksi, siitä olisi varmasti noussut melkoinen mekkala. Olin vaihdoksesta niin ärsyyntynyt, etten edes tajunnut kuin vasta jälkeenpäin eversti Arbuthnotin muuttuneen tohtoriksi (kirjassa tohtorin nimi on Constantine), Antonio Foscarellin Biniamino Marqueziksi ja eversti Arbuthnotin osuuden siirretyn Edward Mastermanille. Minulla ei vain ymmärrys riitä tällaiselle. Ensimmäisen tapauksessa pistää lähinnä miettimään, että oliko rooliin vain ihan pakko saada Penélope Cruz ja sen vuoksi muuttaa ruotsalainen espanjalaiseksi? Vai eikö ihan tosiaan löytynyt naisnäyttelijää, joka olisi taitanut ruotsalaisen aksentin?
3. Liiallinen tapahtumien dramatisointi. Kirjassa juna jäi jumiin lumikinoksiin. Ei kovin dramaattista, eihän? Tietysti elokuvan täytyy pistää paremmaksi ja suistaa veturi kiskoiltaan ja vieläpä korkean sillan kohdalla. Ja tietysti Poirotin täytyy mennä hyppimäänkin sinne sillalle ja jahtaamaan yhtä epäiltyä aina alas saakka. Yhtä epäiltyä Poirot haastattelee ulos kannetun teepöydän ääressä, eikä siinä kohtaa voi kysyä kuin että miksi kukaan tekisi mitään sellaista keskellä kylmintä talvea? Ylipäätään se, että junan ulkopuolelle poistutaan elokuvan aikana, poistaa pohjan koko jutulta. Kirjan ahdistavuus nimittäin piilee siinä, että ollaan suljetussa tilassa. Loppukliimaksi on myös minun makuuni turhan dramatisoitu. Lisäksi uskon, että kirjaa tuntemattomalle tietyt asiat jäävät hämärän peittoon, sillä osa tärkeistä kohdista ohitetaan hyvin nopeasti tai niitä ei näytetä lainkaan.
Erinäisissä keskusteluissa on myös nostettu esiin, että kaikkein epäuskottavin asia koko elokuvassa on se, kuinka tuolla alueella, jolla juna suistuu raiteiltaan, ei oikeasti edes ole minkäänlaista vuoristoa.
Nyt kun olen päässyt vuodattamaan ulos kaiken negatiivisen, voinen keskittyä elokuvan positiivisiin puoliin, joita löytyy muutama. Aivan ensimmäisenä näyttelijät (paitsi se pirun Branagh). Ohjaajaa itseään lukuun ottamatta muut näyttelijät onnistuvat rooleissaan erinomaisesti, näin muutamia mainitakseni Michelle Pfeiffer, Judi Dench ja Willem Dafoe. Myös Johnny Deppiä on kiva nähdä vaihteeksi vakavammanpuoleisessa roolissa. Patrick Doylen sävellykset sekä elokuvassa nähtävät takaumat toimivat hienosti ja eritoten lintuperspektiivistä kuvatut otot ovat kauneudessa vertaansa vailla.
Elokuvan jälkeen sitä kyllä jää ihmettelemään, kuinka näin upealla näyttelijäkaartilla on mahdollista tehdä näin huono ja tylsä elokuva.
Idän pikajunan arvoitus | Murder on the Orient Express
Ohjaus: Kenneth Branagh
Käsikirjoitus: Michael Green, Agatha Christien romaanin pohjalta
Sävellys: Patrick Doyle
Tuotantomaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Julkaisuvuosi: 2017
Kesto: 109 min
Ikäraja: K12
Päärooleissa:
Kenneth Branagh - Hercule Poirot
Michelle Pfeiffer - Caroline Hubbard
Willem Dafoe - Gerhard Hardman
Johnny Depp - Edward Ratchett
Judi Dench - prinsessa Natalia Dragomiroff
Kommentit
Lähetä kommentti