 |
Kun kolmetoistavuotiaana ensimmäisen kerran sain käsiini Stephen Kingin kirjan Uinu, uinu lemmikkini, en osannut arvata mitä tuleman pitäisi. Olin aiemmin lukenut yhden ainoan Kingin kirjan ja paloin halusta lukea lisää. Kirppikseltä löytynyt Uinu, uinu lemmikkini valikoitui seuraavaksi.
Uinu, uinu lemmikkini oli kirja, jota ei malttanut laskea käsistään hetkeksikään ja välittömästi lukemisen jälkeen se otti paikkansa suosikkikirjojeni joukossa. Hieman myöhemmin katsoin kirjan pohjalta vuonna 1989 ensi-iltansa saaneen elokuvan, joka on edelleen yksi suosikkikauhuelokuvistani. Tästä syystä täytyi tietysti myös uusi versio käydä katsastamassa.
Paikallinen elokuvateatteri näyttää hyvin harvoin (jos koskaan) kauhuelokuvia, mistä syystä uusi Uinu, uinu lemmikkini on ensimmäinen kauhuelokuva, jonka olen käynyt teatterissa katsomassa. Etukäteen mietin, kuinka uskallan yhdentoista aikaan pimeässä pyöräillä kotiin elokuvan jälkeen, mutta hyvin uskalsin.
Tahdoin kirjoittaa elokuvasta jotakin, mutta koska sen pohjalla on kirja sekä kolmekymmentä vuotta sitten tehty elokuva, päädyin pyörittelemään näitä kaikkia samassa tekstissä - uusimman elokuvan kautta.
 |
Tästä eteenpäin teksti paljastaa yksityiskohtia juonesta, joten jos tahdot välttyä juonipaljastuksilta, lopeta lukeminen tähän paikkaan!
Lääkäri Louis Creed muuttaa vaimonsa Rachelin, kahden lapsensa Ellien ja Gagen sekä Church-kissan kanssa Bostonista Ludlowin pikkukaupunkiin. Uusi koti vaikuttaa täydelliseltä paikalta olla ja asua, mutta takapihalta avautuvasta metsästä löytyy lemmikkien hautausmaa, mikä säikäyttää erityisesti Rachelia.
Louis aloittaa uuden työn paikallisen lukion lääkärinä. Auton alle jäänyt potilas Victor Pascow kuolee ja palaa seuraavana yönä varoittamaan Louisia menemästä paikkaan lemmikkien hautausmaan takana. Kun Ellien kissa Church kuolee, naapurin pappa Jud Crandall johdattaa Louisin hautaamaan kissan paikkaan, josta häntä on juuri varoitettu. Seuraavana aamuna kissa on palannut, mutta erilaisena kuin ennen.
Tytär Ellien jäädessä rekan alle Louis suuntaa jälleen lemmikkien hautausmaan taakse ymmärtämättä, mitä onnistuu toimillaan herättämään...
Kun astelin ulos elokuvateatterista eräänä lauantai-iltana, päällimmäisenä olotilana oli pettymys. Uusi Uinu, uinu lemmikkini ei tuo oikeutta alkuperäisteokselle. Kirjan ja ensimmäisen elokuvan ahdistava tunnelma on pelkkä muisto vaan, kun uusi elokuva tuo ruudulle vain säikäytysefektejä pelkän shokkiarvon vuoksi. Hahmoihin on vaikea saada minkäänlaista kosketuspintaa, enkä tuntenut mitään sympatiaa ketään muuta kuin pientä Gagea kohtaan.
Huonosta ja laimeasta käsikirjoituksesta kärsivät niin tekijäkaarti kuin katsojatkin ja tämän elokuvan kohdalla se todella pitää paikkansa. Elokuvalla toki on hetkensä, mutta suurimmalta osin se on joko ylidramatisoitu (Victor Pascow'n ilmestymiset Louisille kuolemansa jälkeen, anyone?) tai vain pitkästyttävä. Lopetus pilaa koko elokuvan ja vetää maton pois kaiken sen alta, mikä kirjassa on tärkeää. Jälleen huomaa, kuinka suuri osa elokuvan onnistumisesta riippuu käsikirjoituksen laadusta. Ensimmäiseen elokuvaan käsikirjoituksen teki Stephen King itse.
Tekijät tuntuvat menneen sieltä, missä aita on matalin. Tästä kertoo jo muutos, jossa rekan alle jää pienen Gagen sijasta Ellie. Perusteluna on käytetty sitä, että vanhempaa lasta on helpompi ohjata taaperon sijasta. Okei, ihan hyvä peruste, mutta... Kirjan ja ensimmäisen elokuvan karmivimpia elementtejä on nimenomaan juuri se, kuinka pieni ja viaton Gage kuolee ja myöhemmin palaa kuolleista ja tappaa muun muassa oman äitinsä. Sitä paitsi niitä karmivia pikkutyttöjä on kauhuelokuvissa nähty enemmän kuin tarpeeksi (The Ring, Mama, Ottolapsi... listaa voisi jatkaa ikuisuuksiin). Kuolleista noussut kaksivuotias oli aikoinaan jotakin aivan uutta, eikä vastaavaa ole taidettu sen jälkeenkään tehdä. Uusi Uinu, uinu lemmikkini ei missään kohtaa yllä karmivuudessaan edeltäjänsä tasolle. Rachelin siskon Zeldan kuolema menee kaikessa absurdiudessaan jo naurettavuuden tasolle.
Lisäksi kuten jo tässä postauksessa viime kesänä kerroin, en vain voi sietää sitä, että hahmojen nimiä vaihdetaan elokuviin. Eihän nimillä toki yleensä ole merkitystä juonen kannalta, mutta mikä on pointti niiden muuttamiseen? Tässä tapauksessa puhun Creedien tyttärestä Elliestä, joka kertoo oikeaksi nimekseen Eleanor. Kirjassa hänen nimensä on Eileen.
Kaikessa karuudessaan Uinu, uinu lemmikkini -kirja kertoo surusta ja siitä, kuinka ihmiset sitä käsittelevät. Kirjan opetus piilee siinä, kuinka kuolleiden tulisi antaa levätä rauhassa, kuinka he jopa tahtovat pysyä kuolleina. Samaa rataa jatkaa vuoden 1989 elokuva. Uuden elokuvan tunnuslause kuuluu "Joidenkin asioiden on parempi pysyä kuolleena" tai englanniksi "Sometimes dead is better". Tunnuslause ei vain tunnu tällä kertaa toimivan, kun hahmojen puuhia seuraa, eikä kirjan opetus näytä kantautuneen tekijöiden korviin saakka ja saammekin lopuksi "nauttia" kokonaisesta perheellisestä zombeja.
 |
Kun astelin ulos elokuvateatterista eräänä lauantai-iltana, päällimmäisenä olotilana oli pettymys. Uusi Uinu, uinu lemmikkini ei tuo oikeutta alkuperäisteokselle. Kirjan ja ensimmäisen elokuvan ahdistava tunnelma on pelkkä muisto vaan, kun uusi elokuva tuo ruudulle vain säikäytysefektejä pelkän shokkiarvon vuoksi. Hahmoihin on vaikea saada minkäänlaista kosketuspintaa, enkä tuntenut mitään sympatiaa ketään muuta kuin pientä Gagea kohtaan.
Huonosta ja laimeasta käsikirjoituksesta kärsivät niin tekijäkaarti kuin katsojatkin ja tämän elokuvan kohdalla se todella pitää paikkansa. Elokuvalla toki on hetkensä, mutta suurimmalta osin se on joko ylidramatisoitu (Victor Pascow'n ilmestymiset Louisille kuolemansa jälkeen, anyone?) tai vain pitkästyttävä. Lopetus pilaa koko elokuvan ja vetää maton pois kaiken sen alta, mikä kirjassa on tärkeää. Jälleen huomaa, kuinka suuri osa elokuvan onnistumisesta riippuu käsikirjoituksen laadusta. Ensimmäiseen elokuvaan käsikirjoituksen teki Stephen King itse.
 |
| Stephen Kingin cameo-rooli elokuvassa Uinu, uinu lemmikkini. |
Tekijät tuntuvat menneen sieltä, missä aita on matalin. Tästä kertoo jo muutos, jossa rekan alle jää pienen Gagen sijasta Ellie. Perusteluna on käytetty sitä, että vanhempaa lasta on helpompi ohjata taaperon sijasta. Okei, ihan hyvä peruste, mutta... Kirjan ja ensimmäisen elokuvan karmivimpia elementtejä on nimenomaan juuri se, kuinka pieni ja viaton Gage kuolee ja myöhemmin palaa kuolleista ja tappaa muun muassa oman äitinsä. Sitä paitsi niitä karmivia pikkutyttöjä on kauhuelokuvissa nähty enemmän kuin tarpeeksi (The Ring, Mama, Ottolapsi... listaa voisi jatkaa ikuisuuksiin). Kuolleista noussut kaksivuotias oli aikoinaan jotakin aivan uutta, eikä vastaavaa ole taidettu sen jälkeenkään tehdä. Uusi Uinu, uinu lemmikkini ei missään kohtaa yllä karmivuudessaan edeltäjänsä tasolle. Rachelin siskon Zeldan kuolema menee kaikessa absurdiudessaan jo naurettavuuden tasolle.
Lisäksi kuten jo tässä postauksessa viime kesänä kerroin, en vain voi sietää sitä, että hahmojen nimiä vaihdetaan elokuviin. Eihän nimillä toki yleensä ole merkitystä juonen kannalta, mutta mikä on pointti niiden muuttamiseen? Tässä tapauksessa puhun Creedien tyttärestä Elliestä, joka kertoo oikeaksi nimekseen Eleanor. Kirjassa hänen nimensä on Eileen.
Kaikessa karuudessaan Uinu, uinu lemmikkini -kirja kertoo surusta ja siitä, kuinka ihmiset sitä käsittelevät. Kirjan opetus piilee siinä, kuinka kuolleiden tulisi antaa levätä rauhassa, kuinka he jopa tahtovat pysyä kuolleina. Samaa rataa jatkaa vuoden 1989 elokuva. Uuden elokuvan tunnuslause kuuluu "Joidenkin asioiden on parempi pysyä kuolleena" tai englanniksi "Sometimes dead is better". Tunnuslause ei vain tunnu tällä kertaa toimivan, kun hahmojen puuhia seuraa, eikä kirjan opetus näytä kantautuneen tekijöiden korviin saakka ja saammekin lopuksi "nauttia" kokonaisesta perheellisestä zombeja.
 |
Myönnän toki, että odotukseni elokuvan suhteen olivat korkealla. Pari vuotta sitten ilmestynyt niin ikään Stephen Kingin kirjaan perustuva Se onnistui nimittäin olemaan ensimmäinen kauhuelokuva, joka minua on koskaan pelottanut, joten sen myötä odotin jotakin samanlaista. Odotin jotakin, joka kumartaisi alkuperäisteoksen ja ensimmäisen elokuvan suuntaan, olisi kuitenkin omanlaisensa, mutta säilyttäisi sen, mikä on tärkeää. Valitettavasti uusi Uinu, uinu lemmikkini kumartaa poispäin edeltäjistään. Sama kävi muutama vuosi sitten Carrien uusintaversion kanssa.
En kuitenkaan halua lytätä elokuvaa täysin. Jos kiinnostaa, mene ihmeessä katsomaan. Et ainakaan menetä siinä mitään. Jos et ole lukenut kirjaa tai katsonut vuoden 1989 elokuvaa, tämä varmasti toimii sinulle paremmin kuin minulle. Ja kun olet käynyt elokuvan katsomassa, katso se ensimmäinenkin, lue kirja ja mieti sen jälkeen, missä meni vikaan.
En kuitenkaan halua lytätä elokuvaa täysin. Jos kiinnostaa, mene ihmeessä katsomaan. Et ainakaan menetä siinä mitään. Jos et ole lukenut kirjaa tai katsonut vuoden 1989 elokuvaa, tämä varmasti toimii sinulle paremmin kuin minulle. Ja kun olet käynyt elokuvan katsomassa, katso se ensimmäinenkin, lue kirja ja mieti sen jälkeen, missä meni vikaan.
Uinu, uinu lemmikkini | Pet Sematary
Ohjaus: Kevin Kölsch, Dennis Widmyer
Käsikirjoitus: Jeff Buhler, Stephen Kingin samannimisen romaanin pohjalta
Sävellys: Christopher Young
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Julkaisuvuosi: 2019
Kesto: 101 min
Ikäraja: K15
Pääosissa:
Jason Clarke - Louis Creed
Amy Seimetz - Rachel Creed
John Lithgow - Jud Crandall
Jeté Laurence - Ellie Creed
Hugo ja Lucas Lavoie - Gage Creed
Uinu, uinu lemmikkini | Pet Sematary
Ohjaus: Mary Lambert
Käsikirjoitus: Stephen King samannimisen kirjansa pohjalta
Sävellys: Elliot Goldenthal
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Julkaisuvuosi: 1989
Kesto: 98 min
Ikäraja: K15
Pääosissa:
Dale Midkiff - Louis Creed
Denise Crosby - Rachel Creed
Fred Gwynne - Jud Crandall
Blaze Berdahl - Ellie Creed
Miko Hughes - Gage Creed
Kommentit
Lähetä kommentti