Hannu ja Kauko löytävät suohaudasta kolmesataa vuotta sitten noitana tuomitun naisen ruumiin ja kantavat sen kellariin. Ukkosenilmalla kartanon ovelle ilmestyy läpimärkä, alaston nuori nainen, joka ei osaa kertoa, mistä on tulossa tai minne menossa. Miehet tuntevat kaikki kummaa vetovoimaa naista kohtaan, mutta kun kartanon mailla alkaa sattua onnettomuuksia, alkavat pikkuhiljaa asukkaat uskoa naisen olevan noita.
Noita palaa elämään on Roland af Hällströmin ohjaama elokuva vuodelta 1952. Se perustuu Mika Waltarina samannimiseen näytelmään, joka sai ensiesityksensä Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1946.
Suomalainen elokuva on aina ollut harvinaisuus, enkä oikein vieläkään ymmärrä miksi. Osaamista myös kauhuelokuviin kun kuitenkin löytyisi ja joitakin parhaita viime vuosina katsomiani kauhuelokuvia ovat olleet muun muassa Koputus (2022) ja Pahanhautoja (2022). Historian saatossa kauhu on ollut vielä nykyistäkin harvinaisempi genre Suomessa, mistä syystä vuosi 1952 on ollut aika harvinaislaatuinen, sillä silloin ensi-iltansa sai peräti kaksi suomalaista kauhuelokuvaa - joitakin päiviä sitten katsomani Valkoinen peura (1952) sekä nyt katsomani Noita palaa elämään.
Noita palaa elämään on visuaalisesti näyttävä kokonaisuus ja voisin nostaa esille useita kohtauksia, joissa sen visuaalisuus todella pääsee oikeuksiinsa, erityisesti unenomaisessa kohtauksessa, jossa Birgit tanssii suolla katsellen samalla, kuinka Hannu uppoaa suonsilmään. Erikoisefektit ovat todella hienoja ottaen huomioon, milloin elokuva on tehty. Teemallisesti elokuva kertoo noitavainojen tapaisesta hysteriasta ja kuinka helposti ihminen ajautuu yhteiseen hysteriaan sekä pahimmassa tapauksessa sen vuoksi jopa satuttamaan toista ihmistä. Elokuvassa (ja myös tuohon maailmanaikaan) naisen seksuaalisuus on koetaan pelottavana asiana ja se antaa syyn syyttää naista noituudesta. Käsittelyssä ovat siis myös hieman samat teemat kuin aiemmin mainitsemassani elokuvassa Valkoinen peura.
Mirja Mane tekee hienon, vahvan roolin Birgitinä, jota epäillään suohaudasta nousseeksi noidaksi. Hän on välitön luonnonlapsi, joka suuret silmät sädehtien kietoo miehet pauloihinsa ja loppua kohden Birgitistä alkaa paljastua jopa hieman pelottavia puolia. Hänen vastapareinaan nähdään taiteilija Kauko, jota näyttelee Helge Herala, noituuteen epäilevästi suhtautuva arkeologi Hannu, jota näyttelee Toivo Mäkelä sekä Sakari Jurkan näyttelemä Veikko Hallberg, joka palavasti rakastuu Birgitiin. Hannun vaimoa Gretaa näyttelee Hillevi Lagerstam ja kartanonomistaja paroni Hallbergin roolissa nähdään Aku Korhonen. Näytteleminen on tuon ajan elokuville tyypillisesti hyvin teatraalista, mutta niin on koko elokuvakin.
Noita palaa elämään on tarinallisesti todella kiehtova. Aivan viimeinen kohtaus tuntuu kuitenkin vetävän maton pois koko elokuvan jalkojen alta ja tavallaan jopa pilaa koko jutun. Ymmärrän, miksi Waltari on aikoinaan joutunut kyseisen kohtauksen lisäämään näytelmäänsä, mutta se joka tapauksessa on harmi ja todella kliseinen ratkaisu. Noin elokuvan puolivälin paikkeilla tajusin, että olen nähnyt tämän lapsena - tai ainakin pätkiä tästä ja kuinka se kiehtoi minua jo silloin, kuten aivan kaikki noituuteen liittyvä, eikä elokuva kaikesta huolimatta ole juurimenettänyt tehoaan siitä.
Noita palaa elämään
Ohjaus: Roland af Hällström
Käsikirjoitus: Viljo Hela ja Kaarlo Nuorvala
Sävellys: Tapio Ilomäki
Tuotantomaa: Suomi
Julkaisuvuosi: 1952
Kesto: 80 min
Ikäraja: K12
Päärooleissa:
Mirja Mane - Birgit Suomaa
Toivo Mäkelä - Hannu
Helge Herala - Kauko
Kommentit
Lähetä kommentti