Andreas Slätt: Kevinin kuolema

Kesäloman viimeisen päivän iltana vuonna 1998 neljävuotias Kevin Hjalmarsson löydetään kuolleena. Poliisi alkaa välittömästi tutkia rikoksen mahdollisuutta ja pian iskee silmänsä Kevinin ystäviin, viisivuotiaaseen Robiniin sekä tämän isoveljeen, seitsemänvuotiaaseen Christianiin, jotka myöhemmin myös toteaa syyllisiksi Kevinin murhaan. Robin ja Christian kasvavat aikuisiksi syytösten varjossa, kunnes vihdoin tulee ilmi totuus, josta joutuvat tilille niin täysin epäonnistunut lastensuojelu kuin poliisikin.

Kevinin kuolema on Andreas Slättin sekä Karlsson-Dahlénin perheen kirjoittama kirja vuodelta 2020. Se kertoo tositapahtumista Ruotsin Arvikasta elokuulta 1998 ja siitä eteenpäin. Kevinin tapaus on Ruotsin suurin oikeusskandaali, joka tuhosi yhden perheen elämän ja kahden pienen pojan lapsuuden.

Teres Hjalmarsson istui vesirajassa poikansa eloton ruumis sylissään ja yritti ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Oli leppeä elokuun ilta ja hänen elämänsä pahin hetki. Kaikkein käsittämättömin. Hetki, jota ei toivoisi pahimmalle vihamiehelleenkään. Hän istui maassa kuollut poika sylissään silitellen tämän hiuksia ja painaen tätä rintaansa vasten. Hän tuuditti poikaa pystymättä uskomaan, että kaikki oli ohi.
Kaikki oli ohi.

Olen lukenut paljon Kevinin tapauksesta ja katsonut joitakin vuosia sitten kolmeosaisen dokumentin The Kevin Case (2017), joka oli se tekijä, joka sysäsi avaamaan poliisitutkinnan uudestaan ja lopulta johti poikien syyttömäksi julistamiseen. Vaikka olenkin katsonut paljon erilaisia true crime -dokumentteja ja kuunnellut podcasteja, Kevinin tapaus on ensimmäinen koskaan lukemani true crime -kirja. Kirjaa itsessään en tässä tule ruotimaan vaan sen sijaan sen herättämiä ajatuksia ja tunteita.

Kirjassa ääneen pääsevät Christianin, Robinin ja heidän vanhempiensa lisäksi myös Kevinin vanhemmat ja isovanhemmat. Heistä kaikki kritisoivat niin poliisin, Arvikan kunnan kuin myös sosiaaliviranomaisten toimintaa tapauksen tutkinnassa sekä sen jälkeen. Poliisi esimerkiksi ei missään vaiheessa tiedottanut Kevinin perhettä tutkinnan etenemisestä vaan he olivat lähes täysin median ja poliisin tiedotustilaisuuksissaan jakaman tiedon varassa. He muun muassa joutuivat Kevinin hautajaispäivänä lukemaan Aftonbladetista uutisotsikon "Lapset tappoivat nelivuotiaan". Myös Christianin ja Robinin äiti Annika sai vasta lehdestä kuvan nähtyään tietää, että hänen omaa lastaan kuultiin todistajana Kevinin tapauksessa.

Kumpikaan perhe ei saanut minkäänlaista tukea, mutta tapauksen parissa työskennelleille ihmisille sitä kyllä tarjottiin.

Tapauksen yhteydessä järjestettiin säännöllinen debriefing eli mahdollisuus keskustella tapauksen herättämistä tunteista, jotta henkilökunta jaksaisi tehdä töitä.

Eikö kenelläkään oikeasti käynyt mielessäkään Christianin ja Robinin perheen jaksaminen viikkokausia kestävien kuulustelujen ja sen jälkeisten vuosien mittaisten tutkimusten ajan? Sekä poikien isä että äitipuoli joutuivat kumpikin vuorollaan psykiatriselle osastolle hoidettaviksi, isä Weinellä todettiin myöhemmin traumaperäinen stressihäiriö, josta hän yhä kärsii. Ja entä Kevinin perhe? Missä oli tuki, jota lapsensa menettäneet vanhemmat olisivat tarvinneet, vaikka eivät sitä osanneet pyytää? Kuitenkin vuonna 2013 Värmlands Folkblad -lehdessä kirjoitetussa artikkelissa Arvikan vuoden 1998 sosiaalijohtaja ja kunnanjohtaja väittivätkin, että "ainakin sata työntekijää osallistui tavalla tai toisella kriisityöhön". Jostakin syystä tämä kriisityö ei tuntunut ulottuvan tapauksen keskiössä oleviin perheisiin.

Tutkinta onnistuttiin sössimään lähes kaikin mahdollisin tavoin ja on jotenkin todella absurdi ajatus, kuinka niin monta eri viranomaistahoa voi epäonnistua niin täydellisesti. Poliisi jätti tutkinnassaan huomiotta monia tärkeitä seikkoja, kuten sen, etteivät viisi- ja seitsenvuotias olisi mitenkään voineet siirtää neljävuotiaan ruumista laiturilta kolmenkymmenen metrin päähän lastauslavalle tai että pojat kertoivat Kevinin kuolemasta täysin eri tarinaa kuin mitä oikeasti oli käynyt. Toinen tärkeä seikka, jota poliisi ei myöskään huomioinut, oli se fakta, että Christianilla ja Robinilla oli alibi tapahtuman ajalle. Perhe oli ollut ystäväperheen kanssa kalastamassa.

Niin esimiehet, tiedotusvälineet kuin yleisökin painostivat heitä kaikkia ratkaisemaan tapauksen. Pieni poika oli kuollut, ja kaikki halusivat tietää, miksi.

Tutkimusta kokonaisuudessaan johti esitutkinnanjohtaja Rolf Sandberg, joka näyttää hallinneen kaikkea ympärillään ajoittain aika aggressiivisellakin otteella. Hän tuntuu tarkoituksella jättäneen faktoja selvittämättä tai todisteita huomiotta, koska oli jo tehnyt päätöksensä siitä, mitä oli tapahtunut. Sandberg oli ainoa viranomainen paikalla, kun Robin "tunnusti" ja hänen kirjallinen dokumenttinsa tuosta hetkestä eroaa hyvin radikaalilla tavalla siitä, mitä paikalla ollut Robinin äitipuoli Eva kertoo. Kummasti myös tämä "tunnustus" on ainoa hetki kuulusteluissa, jota ei ole kuvattu videolle. Mistähän syystä?

Yhtenä syynä Sandbergin päätökselle pitää kiinni omasta teoriastaan kirja esittelee sen, kuinka vuonna 1993 Iso-Britanniassa kaksi lasta oli murhannut toisen lapsen ja tuon tapauksen tutkijat olivat käyneet luennoimassa aiheesta Ruotsin poliisille. Kirjailija Leif G. W. Persson sanoi aamun uutisohjelmassa vuonna 2017, että "kyseessä oli tuttu ilmiö, jossa kansainvälisesti huomiota herättäneet tapaukset yhtäkkiä tavallaan leviävät, ja Ruotsissa tapahtuu vastaavaa".

Vaikka Kevinin tapausta kirjassa näin verrataankin James Bulgerin murhaan, minusta tässä on paljon samankaltaisuuksia vuoden 1993 West Memphis Threen tapaukseen. West Memphisissä kolme kahdeksanvuotiasta poikaa löydettiin kuolleina ja murhista päädyttiin syyttämään kolmea teiniä. Poliisi jätti huomiotta todisteita ja sen, ettei mikään todistanut näiden teinipoikien koskaan olleen rikospaikalla, koska oli vain päättänyt, että nämä kolme olivat syyllisiä. Parikymmentä vuotta myöhemmin kolmikko (joista yksi sai kuolemantuomion) vapautettiin vankilasta. Kummassakin tapauksessa näyttää myös olleen tutkinnanjohtaja, joka ei osaa nähdä mitään virhettä omissa toimissaan tai tutkinnassa.

Kevinin tapauksen esitutkinnanjohtaja Rolf Sandberg sanoo dokumentissa The Kevin Case seuraavaa: "Onneksi saatoin niin sanotusti päättää itse. Muuten tutkinta ei ehkä olisi keskittynytkään lapsiin, en osaa sanoa." Hänen sanoihinsa tartutaan myös kirjassa. Siihen aikaan kukaan ei ole tuntunut osaavan/uskaltavan kyseenalaistaa Sandbergia. Ruotsin television Kjell Gustafsson mainitsee Sandbergista, kuinka "kukaan ei uskaltanut kyseenalaistaa häntä tai poliisilaitosta, hän oli tavallaan medialle untouchable, ja voimakkaan karismansa ansiosta hän ohjaili jopa Arvikan sosiaalityötä ja sosiaalityöntekijöiden ajatuksia". Dokumentissa Sandbergia haastatellaan useampaan otteeseen, mutta siinä vaiheessa, kun dokumentin tekijät tahtoisivat puhua epäonnistuneesta tutkinnasta, haastatteluja ei enää tipukaan. Voisiko vain olla, ettei Sandberg kehtaa myöntää edes itselleen, kuinka täydellisesti epäonnistui omassa työssään vaan pitää kynsin ja hampain edelleen kiinni omasta teoriastaan? Sandberg ei ole vielä tähän päivään mennessä, muutaman muun tutkintaan osallistuneen poliisin tavoin, pyytänyt anteeksi.

On aivan käsittämätöntä, kuinka tällaista on koskaan edes päässyt tapahtumaan. Christianin ja Robinin perhe on luottanut poliisiin ja sosiaaliviranomaisiin, että nämä kyllä osaavat asiansa, mutta tätä luottamusta on vain käytetty häikäilemättömästi hyväksi. Tapa, jolla poliisit, lastenpsykologi, muistitutkija ja sosiaalityöntekijät ovat toimineet poikien ja heidän perheidensä kanssa, on henkistä väkivaltaa ja sitä on turha lähteä kaunistelemaan.

Kevinin kuolema on sydäntäraastavaa luettavaa. Sitä ei pysty kuvittelemaankaan, mitä nämä pienet pojat ovat joutuneet kokemaan viranomaisten toimesta, mutta kirja antaa siihen edes jonkinlaista osviittaa. Viisi- ja seitsemänvuotiaat on altistettu kymmenille tuntikausia kestäville kuulusteluille, mutta silti heitä ei ole kuultu. Heidän koko lapsuutensa ja nuoruutensa on mennyt pilalle täysin aiheettoman murhatuomion vuoksi. Myös Kevinin perhe on joutunut kärsimään, ei pelkästään lapsensa menettämisestä, vaan myös viranomaisten osaamattomuuden takia.

On kuitenkin huojentavaa lukea lopulta, kuinka molemmat perheet ovat selviytyneet tapahtuneesta ja myöhemmin jopa ystävystyneet keskenään. Se vaatii äärimmäistä sitkeyttä ja vahvuutta täysin odottamattomassa, järkyttävässä tilanteessa. Kirja herättää paljon ajatuksia, kuten ehkä yltä näkyykin, eikä sitä lukiessa voi kyyneliltäkään säästyä. Kirja on kertomus kahden perheen selviytymistarinasta. Kuten Christianin ja Robinin äiti Annika jälkisanoissaan kirjoittaakin: "Koko perheemme on valtavan kiitollinen elämälle. Älä koskaan lakkaa uskomasta asiaasi."

Weine, Eva ja Annika olivat uskoneet, että heitä oli kohdeltu hyvin ja että pojat olivat saaneet niin hyvää pedagogista tukea, kuin siinä tilanteessa saattoi toivoa. - - He eivät koskaan nähneet, miten lasten oikeuksia loukattiin. Joten he eivät puuttuneet tilanteeseen vaan painostivat poikiaan. - - Weine tunsi, että heidän luottamuksensa yhteiskunnan edustajiin ei ollut vain heikentynyt, se oli tuhoutunut täydellisesti. Haihtunut savuna ilmaan.

**

Andreas Slätt (s. 3.12.1972) on ruotsalainen tietokirjailija. Hän on kirjoittanut useita elämänkertoja ennen kuin kirjoitti toistaiseksi tunnetuimman teoksensa, Kevinin kuolema. Hän tuntee Christianin ja Robinin äidin Annikan jo kouluajoiltaan 80-luvulta.

Kevinin kuolema (Berättelsen om Kevinfallet), 2020. Suomentanut Christine Thorel. 321 s.


Helmet-lukuhaasteeseen numerolla 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon


Kommentit