Rämelikka, Kya Clark, on pienestä lähtien pitänyt huolen itsestään muun perheen hylättyä hänet yksin kotiinsa. Hän on tottunut pärjäämään omillaan ja elämään syrjässä muusta yhteiskunnasta. Muut kylän asukkaat jopa karttavat häntä ja kutsuvat mitä inhottavimmilla haukkumanimillä. Kun sitten nuoren miehen ruumis löytyy palotornin juurelta, syyttävät sormet kääntyvät lähes välittömästi rämeellä asuvan outolinnun puoleen.
Suon villi laulu on Olivia Newmanin ohjaama elokuva vuodelta 2022. Se perustuu Delia Owensin samannimiseen romaaniin vuodelta 2018.
Suon villi laulu on elokuva, joka on omalla kohdallani kenties vuoden odotetuin. Luin Owensin romaanin kevättalvella ja pidin siitä aika paljon, vaikka siellä toki oli myös monia asioita, joista en juuri välittänyt tai pitänyt.
Romaanin rakenne, jossa tapahtumia ei kerrota kronologisessa järjestyksessä, tekee teoksesta hienon, sillä lukija ei tiedä ennen kuin pidemmälle luettuaan, mitä oikein on tapahtunut ja miksi. Myös elokuva kuljettaa koko ajan kahta erillistä aikajanaa: ennen ja jälkeen Chase Andrewsin kuoleman. Elokuva pyrkii pitämään saman rakenteen kuin romaanikin ja toisinaan se toimii paremmin, toisinaan huonommin. Olen kuitenkin iloinen siitä, että kyseinen rakenne on pidetty. Olisi vaikea nähdä, kuinka elokuva olisi voitu saada toimimaan millään muulla tapaa rikkomatta jännitettä ja tekemättä elokuvasta tylsää, väritöntä kokonaisuutta, joka on kerrottu samalla tapaa kuin tuhat muutakin.
Daisy Edgar-Jones on hyvin paljon samannäköinen kuin mitä itse kuvittelin Kyan olevan ja hän suoriutuu haastavasta roolistaankin aika hyvin. Lapsi-Kyaa näyttelevä Jojo Regina on aivan älyttömän suloinen ja taitava näyttelijänalku. Häntä olisin voinut katsella pidempäänkin. Läpi elokuvan näyttelijöiden työ on ihan okei, vaikkakaan ei kaikkien näyttelijöiden kohdalla ole koko ajan täysin uskottavaa. Omiksi suosikeiksini Kyan rinnalle nousivat Mabel ja Jumpin Madison, joita näyttelevät Michael Hyatt ja Sterling Macer Jr.
Kun elokuvasta oli mennyt noin kaksi kolmasosaa, huomasin jännitteen kadonneen jonnekin ja vilkuilevani kelloa, että jokohan tämä kohta loppuisi. Onneksi viimeisen puolen tunnin aikana jännite löytyi taas uudestaan ja loppuaika menikin sitten nopeasti. Tiivistämisen varaa reilun kahden tunnin mittaisessa elokuvassa kyllä olisi. Tarina itsessään on koskettava (ainakin tällaiselle yliherkälle ihmiselle kuin minä) ja useaan otteeseen sai kyyneleitä pyyhkiä. Ulkopuolinen, erilainen ja syrjitty Kya on itselleni aivan liian helppo hahmo samaistua. Myös hänen kasvuunsa, yksinäisyyteensä ja hylätyksi tulemiseen liittyvät kipuilunsa ovat helposti samaistuttavissa, vaikkei sellaista olisikaan itse kokenut.
Suon villi laulu on alkuperäisteokselle ja sen hengelle hyvin uskollinen elokuva, mistä olen todella iloinen. Toisinaan tulee suorastaan ällöttävän kliseisiä romanttisia kohtauksia, joita tällaisen kyynikon on vaikea katsoa ilman epäuskoisia hymähdyksiä, mutta ehkä ne amerikkalaiset vain ovat sellaisia. En tiedä. Elokuvan alkupuolella on lisäksi kohtaus, jossa Kyan isä lyö kasvoihin kahta perheenjäsentään. Nuo kohdat on huonosti toteutettu, sillä kuvasta näkee, ettei tämän käsi käy lähelläkään vastanäyttelijän kasvoja.
Suon villi laulu on visuaalisesti näyttävä kokonaisuus, mutta pelkkä visuaalisuus ei riitä tekemään yhdestäkään elokuvasta hyvää. Tälläkään kertaa elokuva ei valitettavasti tunnu hyödyntävän koko potentiaaliaan.
Suon villi laulu | Where the Crawdads Sing
Ohjaus: Olivia Newman
Käsikirjoitus: Lucy Alibar, Delia Owensin romaanin pohjalta
Sävellys: Mychael Danna ja Taylor Swift
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Julkaisuvuosi: 2022
Kesto: 126 min
Ikäraja: K12
Päärooleissa:
Daisy Edgar-Jones - Kya Clark
Taylor John Smith - Tate Walker
Harris Dickinson - Chase Andrews
Kommentit
Lähetä kommentti