Paula Hawkins: Tummiin vesiin

Julesin isosisko kuolee ja hän joutuu palaamaan entiseen kotikyläänsä Beckfordiin. Vain joitakin viikkoja aiemmin teinityttö on kuollut hukuttautumalla samaan jokeen. Joella ja sen mutkalla on merkittävä rooli Beckfordin historiassa. Vuosisatojen saatossa joenmutka on vaatinut monien naisten hengen – erityisesti niin sanottujen hankalien naisten. Jules ei suostu uskomaan siskonsa riistäneen oman henkensä ja ryhtyy selvittämään tapahtunutta. Pikkuhiljaa alkavat joenmutkan kätkemät salaisuudet nousta pintaan.

Tummiin vesiin on Paula Hawkinsin kirjoittama romaani vuodelta 2017.

Jotkut sanovat, että kaikki Hukkuneiden mutkaan vajonneet naiset jättivät veteen jotakin itsestään. Toisten mielestä paikkaan on imeytynyt jäänteitä heidän mahdistaan, sillä noista ajoista lähtien se on vetänyt puoleensa kaltoin kohdeltuja, epätoivoisia, onnettomia ja kadotettuja sieluja. Toivonsa menettäneet kulkijat suuntaavat sinne liittyäkseen ammoin veden varaan joutuneiden sisartensa seuraan.

Luin Hawkinsin esikoisen, Nainen junassa (2015), kevättalvella ja päädyin nyt tarttumaan hänen toiseen teokseensa. On monia asioita, joista huomaa, että kirjailija on ollut sama. Molemmissa teoksissa muun muassa tapahtumia käsitellään monen eri kertojan näkökulmasta. Tämä oli mielestäni todella mielenkiintoinen ratkaisu esikoisessa ja toimii hyvin myös tässä. Hawkinsilla on taito luoda hyvin erilaisia ja aidon oloisia hahmoja omine vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Molemmilla romaaneilla on myös sama ongelma tahmean käynnistymisen kanssa. Tällä kertaa minulla meni pitkän aikaa, miettiessä, että onko tämä kirja lintu vai kala. En oikein ollut varma, että mistä nyt on kyse: onko kyseessä kertomus rikoksesta, hankalista naisista vaiko sittenkin mysteeritarina joenmutkan historiasta. Vasta noin kolmasosan luettuani minulle selvisi, että rikosta tässä selvitellään. Ja vasta siinä vaiheessa tarina sai minut koukkuun. Pidän synkkäsävyisistä ja pahaenteisistä tarinoista ja sitä Tummiin vesiin nimenomaan on.

Monen kertoja läsnäolo ei aina ole hyvä juttu. Tai ainakin minusta tuntui alkuun, että hahmoja ja näkökulmia oli aivan liikaa ja minulla meni pitkään ennen kuin aloin oikeasti muistaan kaikkien nimiä ja keitä nämä olivat tarinan kannalta. Osittain tämä toki voi johtua siitä, että ennen puoliväliä en lukenut päivittäin ja toisinaan saattoi mennä useitakin päiviä, kun en kirjaa avannut, joten siinä välissä hahmojen nimet ehtivät jo unohtua.

Hän oli sanonut, että kaupungissa oli miehiä, jotka olivat valmiita langettamaan tuomioita pienimmästäkin mahdollisesta syystä, ja että niin oli aina ollut. Häntä ei kuitenkaan uskottu. Kukaan ei halunnut tietääkään siitä, että joen vesi oli jo kauan sitten saastunut vainottujen ja onnettomien naisten verestä ja sapesta. Ihmiset vain joivat sitä tyytyväisinä päivästä toiseen.

Loppujen lopuksi, kun alkukankeudesta pääsee eroon, on Tummiin vesiin minusta parempi ja mielenkiintoisempi kuin Nainen junassa, jota en ainakaan itse pitänyt kovin ihmeellisenä tai kaiken sen hehkutuksen arvoisena.

Olen itse asunut koko ikäni pikkukylässä, joten Beckfordin ongelmat kuulostavat hyvin tutuilta: on hyväveliverkostoa, joka peittelee mahdollisia rikoksia, on yksi perhe tai suku, joka "johtaa" kylää ja jonka tekemisiä ei sovi missään nimessä kyseenalaistaa. Pohjimmiltaan on kyse siitä, kuka on kenenkin lapsi ja kenen asioista sopii puhua julkisesti ja kenestä ei saa hiiskahtaakaan. Varmasti moni pienemmässä kylässä asuva osaa samaistua tähän.

Hahmoista oli vaikea alkuun löytää yhtäkään, josta olisin vilpittömästi pitänyt. Kaikissa tuntui olevan jotakin, joka sai minut tavallaan kavahtamaan heitä. Omaksikin yllätyksekseni päädyin sitten pitämään eniten Lenasta, kuolleen Nel Abbottin ainoasta lapsesta. Alkuun kylmäkiskoinen ja hyvin passiivisaggressiivinen Lena lopulta lämpenee yllättävän nopeasti tädilleen Julesille. Tuntuu, että yhdellä sivulla hän on vain todella torjuva tätiään kohtaan ja seuraavalla suunnilleen halaaa häntä. Se tapahtuu hieman liian nopeasti ollakseen uskottavaa.

Toinen paremmin siedettävä hahmo on muualta Beckfordiin tullut poliisikonstaapeli Erin Morgan, jolle on vaikeaa ymmärtää, kuinka on tiettyjä asioita, joista Beckfordin kylässä ei saa puhua tai kysyä vaan ne vaietaan unohduksiin. Erin on selvästi vastuunsa poliisina tunteva ja valmis kyseenalaistamaan pienen kylän ikivanhoja kirjoittamattomia sääntöjä.

Tummiin vesiin nostaa esille kysymyksiä naiseudesta sekä etenkin siitä, miksi nainen on naiselle aina susi. Loppujen lopuksi romaani kuitenkin vain raapaisee pintaa kuin uskaltamatta mennä syvemmälle, vaikka aineksia olisi yhteiskunnallisesti syvempäänkin pohdintaan naisvihasta.

"Minkä takia petetyksi tullut vaimo päätyy aina vihaamaan naista, jonka kanssa hänen miehensä on pelehtinyt? Miksei hän vihaa miestään? Mieshän se on hänet pettänyt, vaikka kuinka oli luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä ja niin edelleen. Miksei mies ole koskaan se, joka tyrkätään alas kalliolta?"

**

Paula Hawkins (s. 26. elokuuta 1972) on brittiläinen kirjailija. Hawkins syntyi Hararessa, Zimbabwessa ja eli siellä vuoteen 1989 saakka, jolloin muutti Englantiin. Valmistuttuaan Oxfordin yliopistosta hän työskenteli 15 vuotta toimittajana. Hawkins kirjoitti salanimellä Amy Silver neljä romaania ennen kuin sai valmiiksi romaaninsa Nainen junassa (2015), jonka julkaisi omalla nimellään. Tummiin vesiin on hänen toinen oman nimen alla julkaistu romaaninsa.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (Into the Water), 2017. Suomentanut Antti Autio. 415 s.

Helmet-lukuhaasteeseen numerolla 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua