Thomas Harris: Hannibal

Seitsemän vuotta Hannibal Lecterin paon jälkeen Clarice Starlingia syytetään pieleen menneestä ratsiasta, jonka lopuksi hän on joutunut ampumaan vauvaa pitelevän naisen. Tapaus saa myös Firenzessä parhaillaan majailevan Lecterin huomion ja tämä lähettääkin Starlingille kirjeen. Samaan aikaan Lecterin hengissä selvinnyt uhri Mason Verger punoo juoniaan ja tahtoo kostaa tälle vähintäänkin kaksinkertaisesti sen, mitä on itse joutunut kärsimään. Alkaa kilpajuoksu siitä, kuka on se, joka saa Lecterin ensimmäisenä kynsiinsä.

Hannibal on Thomas Harrisin kirjoittama romaani vuodelta 1999. Se on kolmas julkaistu osa Hannibal-sarjaan, kronologisesti se sijoittuu aikajanalla neljänneksi ja viimeiseksi.

Lecterin mielenlaadusta oli kirjoitettu kokonaisia teoksia, joissa oppineet esittivät arvailujaan - useimmat sellaisia psykologeja, jotka eivät olleet milloinkaan joutuneet itse kohtaamaan häntä. Jokunen kirja ilmestyi myös niiltä psykiatreilta, joita hän oli piikitellyt ammattijulkaisuissa ja joista ilmeisesti tuntui, että nyt oli turvallista astua esiin. Jotkut heistä otaksuivat, että henkiset häiriöt ajaisivat tohtorin väistämättä itsemurhaan ja että todennäköisesti hän jo oli kuollut.

Sarjan kirjoista ja elokuvista Hannibal on jäänyt minulla kaikkein etäisimmäksi. Olen kirjan tainnut joskus teini-ikäisenä kerran lukea, mutta muuta muistikuvaa siitä ei olekaan. Elokuvakin on tullut ehkä sen kerran katsottua, kun taas muut elokuvat useampaankin otteeseen. Muistan elokuvasta yhden kohtauksen aivan lopusta ja siinä kaikki.

Hannibal Lecter on siitä kiinnostava hahmo, että vaikka hän on sarjamurhaaja ja suoraan sanottuna ihmishirviö niin siitä huolimatta hänestä on helppo pitää. Tai ainakin itse huomasin lukiessani monta kertaa asettuvani hänen puolelleen ja toivovani asioiden kääntyvän hänen hyväkseen. Lecterillä kuitenkin on, ilmeisistä puutteistaan huolimatta, edes jonkinlaista oikeellisuudentajua, jota puuttuu tietyiltä muilta romaanin hahmoilta - pääosassa Mason Vergeriltä ja oikeusministeriön apulaisylitarkajasta Paul Krendleriltä. Verger ja Krendler saivat minut useaan otteeseen näkemään punaista.

Siitä on jonkin aikaa, kun olen muita Hannibal-kirjoja lukenut, joten en muista sanoa, onko vastaavaa niissäkin, mutta minua hämmensi kovasti Harrisin tapa kirjoittaa välillä aikamuotoa vaihtaen. Kaiken, mikä tapahtuu, hän kirjoittaa imperfektissä, mutta jos vaikkapa jotakin rakennusta täytyy kuvailla, vaihtuu aikamuoto yhtäkkiä preesensiin. Muutoin Harrisin kirjoitustyyli on sujuvaa luettavaa ja kaikki tapahtumat on helppo nähdä mielessään. Hän myös kuvailee ympäristöä ihastuttavan yksityiskohtaisesti.

Palazzo Vecchio kohoaa tummanpuhuvalta torilta valonheittimien loisteessa väkevän keskiaikaisena kaari-ikkunoineen ja kurpitsalyhdyn hampaita muistuttavine sakaraisine muurinharjoineen, kellotorni mustaa taivasta hipoen.

Hyttysjahdissa olevat lepakot lentelevät hohtavan kellotaulun edessä aamunkoittoon asti, jolloin pääskyset nousevat kellonsoittojen värisyttämään ilmaan.

Starlingin puolesta minusta tuntui pahalle monta kertaa. Hän joutui toisten (miesten) juonittelujen keskelle täysin syyttömänä ja on useaan otteeseen uransa varrella saanut kärsiä siitä, ettei ole antanut miesten viedä häntä miten tahtovat - etenkin kun kyseinen mies on vaikutusvaltaisessa asemassa kuten Paul Krendler. Hannibalissakin Starling siirretään syrjään työstään, joka merkitsee hänelle kaikkea, Mason Vergerin laatimien ja Krendlerin toteuttamien juonien vuoksi. Ihmishirviön statuksestaan huolimatta tarinan antagonisti ei ole Hannibal Lecter vaan nimenomaan duo Verger ja Krendler. Sen sijaan Masonin sisar, Margot Verger, vaikka mahdollistaakin veljensä teot, on siedettävämpi ja häntä kykenee jopa ymmärtämään, sillä hän on lapsesta saakka joutunut veljensä väkivaltaisen luonteen uhriksi.

Loppua kohden tarina alkaa saada aika absurdinkin oloisia käänteitä ja useaan otteeseen tuijotin kirjan sivuja hyvin epäuskoisena, sillä eihän sellaista voinut tapahtua. Siihen saakka romaani oli ollut kutakuinkin uskottava, mutta sitten en enää tiennyt, mitä ajatella. Lopetus kuitenkin tuo tarinan edes jollakin tapaa tyydyttävään päätökseen, vaikka sitä vaikea olikin uskoa tapahtuvaksi.

Huone oli hämärä, ja apulaisylitarkastaja Paul Krendler asteli hitaasti ohi hyllyjen tutkaillen niin kuvia kuin kirjojakin. Hän ei ollut vaivautunut koputtamaan: oviverhoissa ei ollut paikkaa sellaista varten, eikä hän muutenkaan juuri koputellut, etenkään oikeusministeriön alaisissa virastoissa. Ja täällä jos missä, Quanticon pohjakerroksessa, hän halveksi kaikkea näkemäänsä.

**

Thomas Harris (s. 11.4.1940) on amerikkalainen kirjailija, joka on tullut tunnetuksi neljä romaania käsittävästä Hannibal-sarjastaan, jonka ensimmäinen osa Punainen lohikäärme julkaistiin vuonna 1981. Sarja oli alunperin tarkoitettu trilogiaksi, mutta lopulta Harris taipui kirjoittamaan vielä esiosan Nuori Hannibal (2006). Sarjan lisäksi Harris on kirjoittanut vain kaksi romaania, Musta sunnuntai (1975) ja Cari Mora (2019). Ennen kirjailijanuraansa Harris työskenteli toimittajana New Yorkissa.

Kirjan Hannibal pohjalta on tehty samanniminen elokuva, joka sai ensi-iltansa vuonna 2001. Elokuvan pääosissa Hannibal Lecterinä ja Clarice Stralingina nähdään Anthony Hopkins ja Julianne Moore.

Thomas Harris: Hannibal, 1999. Suomentanut Raimo Salminen. 547 s.

Helmet-lukuhaasteeseen numerolla 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja