Seuraava teksti paljastaa yksityiskohtia novellin juonesta, joten jos et tahdo spoilaantua, älä lue tätä ollenkaan! Tahdon kuitenkin huomauttaa, että omasta mielestäni sillä ei ole merkitystä, vaikka juonen tietäisikin etukäteen, sillä ennen kaikkea Punaisen kuoleman naamio on kokemus.
On linna, jonka ovet on hitsattu kiinni, ettei kuolema vain pääsisi livahtamaan sisään. Linnaa kuvataan suureksi ja mahtavaksi rakennukseksi, jota kiertää vankka muuri. Linnassa järjestettäviä naamiaisjuhlia varten sinne on rakennettu seitsemän salia, joista jokainen komeilee eri väreissä: sinisessä, purppurassa, vihreässä, oranssissa, valkeassa ja sinipunaisessa. Seitsemäs sali on muuten täysin musta, mutta sen ikkunaruudut ovat tulipunaiset. Kattokruunuja, kynttelikköjä tai muitakaan valoja ei linnassa ole, ainoa valo on ikkunoista sisään tulviva luonnonvalo. Nämä seitsemän salia on kaikki sijoitettu niin, ettei kerralla pysty näkemään kuin vain yhden.
Linna toimii hovin tuhannen terveen henkilön sekä ruhtinas Prosperon pakopaikkana sillä välin, kun rutto riehuu muualla valtakunnassa. He ovat valmiita olemaan siellä karanteenissa niin kauan, kunnes rutto on sammunut, uskovat olevansa turvassa suljettujen ovien sisäpuolella.
Linna on kuin ihmismieli. Se yllättää joka käänteessä, tuo esille itsestään tietyissä tilanteissa paljon salattua ja tiedostamatonta. Novellissa linnan ovet ovat kuitenkin suljetut, jolloin on ihmismielikin suljettu pahoilta vaikutteilta, joille sen ei toivottaisi altistuvan. Linnassa karanteenissa olevat ihmiset uskovat siellä olevansa turvassa rutolta, punaiselta kuolemalta. Eriväriset huoneet kuvaavat ihmisen eri mielentiloja. Musta huone, jonne kukaan ei tahdo mennä, tuo mieleen kuoleman, pelon ja ahdistuksen. Siitä kielii myös huoneessa oleva kaappikello, joka lyö aina tasatunnein, jota kaikki aina hiljentyvät kuulemaan.
Koko iloisen seurueen valtasi lyhyt alakuloisuus, ja kun kellon lyöntien kaiku oli kuollut, kevyt nauru nousi heti ilmoille; musikantit vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät, ikään kuin omalle mielettömyydelleen ja hermostuneisuudelleen, ja vakuuttelivat kuiskaten toisilleen, että kellon seuraavan kerran lyödessä he käyttäytyisivät järkevämmin, ja sitten, kuudenkymmenen minuutin kuluttua, kuultiin jälleen kellon lyönnit ja nähtiin samanlaisen hämmennyksen ja pelokkuuden ja ajatuksiin unohtumisen valtaavan seurueen.
Mutta lukot eivät kuitenkaan kestä ikuisesti, kuten novellin lopetuskin tuo esille. Kuolema pääsee salakavalasti livahtamaan sisään tiukasti kiinni hitsattujen ovien ohitse. Näin myös ihmismieli altistuu ympäristön vaikutteille, vaikka kuinka yrittäisi olla niistä välittämättä.
Punaisen surman naamionäytelmä, joka tunnetaan myös nimellä Punaisen kuoleman naamio, on amerikkalaisen Edgar Allan Poen kirjoittama novelli vuodelta 1842. Novellin tapahtumat sijoittuvat keskiajalle, mutta peilautuvat hyvin tähän nykypäivänkin jo kaksi vuotta jatkuneeseen "karanteenielämään".
**
Edgar Allan Poe (19.1.1809-7.10.1849) oli amerikkalainen kirjailija ja runoilija, joka tunnetaan erityisesti kauhunovelleistaan. Poen teokset vaikuttivat suuresti moniin kirjailijoihin ja runoilijoihin, kuten Arthur Conan Doyleen, R. L. Stevensoniin ja Charles Baudelaireen. Elämänsä aikana Poe kirjoitti vain yhden romaanin, Arthur Gordon Pymin selonteko (1838). Hänen tunnetuimpia kirjoituksiaan ovat novellit Usherin talon tuho, Punaisen surman naamionäytelmä, Kuilu ja heiluri, Musta kissa sekä runo Korppi. Punaisen kuoleman naamio löytyy ainakin novellikokoelmasta Korppi ja Kultakuoriainen sekä muita kertomuksia.
Punaisen surman naamionäytelmästä on tehty useita eri adaptaatioita, joista tunnetuin on vuoden 1964 ja jonka pääosassa loistaa Vincent Price.
Edgar Allan Poe: Punaisen surman naamionäytelmä (The Masque of the Red Death), 1824. Suomentanut Eero Ahmavaara. 9 s.
Kommentit
Lähetä kommentti