Manaaja

Näyttelijä Chris MacNeilin 12-vuotias tytär Regan alkaa käyttäytyä omituisesti. Kun mitään fyysistä vikaa ei löydy, kääntyy Chris ensin psykiatrien ja lopulta katolisen kirkon puoleen. Isä Damien Karras, joka käy parhaillaan läpi kamppailua oman uskonsa kanssa, tahtoo lähteä suorittamaan manausta saadakseen pahan hengen irti tytöstä. Avukseen hän saa paljon nähneen ja kokeneen isä Merrinin.

Manaaja on William Friedkinin ohjaama elokuva vuodelta 1973. Se pohjautuu William Peter Blattyn samannimiseen romaaniin vuodelta 1971. Blatty sai inspiraation romaaniinsa aidosta manauksesta, joka tapahtui Marylandissa vuonna 1949.

Joskus 14-15-vuotiaana tuli aikoinaan katsottua kaikki Manaaja-elokuvat, pari vuotta myöhemmin tuli Blattyn kirjakin luettua (olen kirjoittanut lukupäiväkirjaani joulukuussa 2012 "alku oli tylsähkö, mutta kun tapahtumat varsinaisesti alkoivat, imaisi kirja mukaansa"). Silloin en juuri pitänyt niistä, kirjasta toki enemmän kuin elokuvista, mutta nyt yli kymmenen vuotta vanhempana päätin ainakin ensimmäisen katsastaa täysin uusin silmin. Iän myötä sitä on oppinut enemmän arvostamaan vanhempiakin elokuvia ja osaa katsoa niitä eri näkökulmasta, oman aikansa teoksina. Ja onhan Manaaja ihan kiistaton klassikko, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Manaajassa kiteytyvät kaikki yliluonnollisen kauhun keskeisimmät elementit; demonit, riivaus ja uskonnollisuus. Aiemmin olen nähnyt elokuvasta vain televisiolevityksessä olevan version, mutta tällä kertaa katsoin nimenomaan 11 minuuttia pidemmän Director's Cutin.

Teini-ikäisenä todennäköisesti en oikein ymmärtänyt Manaajan hienoutta, sillä tällä kertaa en saanut katsettani irti ruudusta. Siitä ei vähiten käy kiittäminen taitavia näyttelijöitä, joista suurimmat kiitokset ansaitsee Reganin roolissa nähtävä, kuvausten aikaan vain 13-vuotias Linda Blair. Reganin muutoksen demonin ottaessa valtaan hänen kehonsa ja mielensä voi nähdä metaforana teini-iän mukanaan tuomille muutoksille. Onhan 12-vuotias Regan jo hyvää vauhtia lähestymässä myrskyisää murrosikää. Hyvin monet kauhuelokuvat (erityisesti ihmissusi- ja vampyyrielokuvat) käyttävät vastaavaa metaforaa.

Manaaja on hyvin aikaa kestänyt elokuva ja sen erikoisefektit toimivat yhä. Minulla ei kertaakaan katsoessani käynyt mielessä, että onpa tämä toteutettu jotenkin huonosti. Ainoa, mikä jäi häiritsemään, oli kun Reganin puhuessa demonin äänellä, hänen huulensa eivät aina menneet synkassa äänen kanssa.

Manaaja on edelleen suurta arvostusta nauttiva elokuva, joka on jättänyt lähtemättömän jälkensä kauhun historiaan. Manaajan menestyksen myötä aukeni ovi monille suuren budjetin kauhuelokuville ja kyseisten elokuvien tekijät ja näyttelijät alettiin ottaa vakavasti. Vuonna 1974 Manaaja sai peräti kymmenen Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti kaksi (paras sovitettu käsikirjoitus ja paras ääni). Ikäraja K18 tuntuu nykyään ehkä hieman liioittelulta, sillä itse olen nähnyt pahempiakin elokuvia matalammilla ikärajoilla. Kovin pelottavana en tätä itse näe, mutta on todella harvinaista, jos kauhuelokuva onnistuu minua pelottamaan (se on tapahtunut peräti kolme tai neljä kertaa). Siitä huolimatta Manaaja on kauhuelokuvana toimiva, aikaa hyvin kestänyt kokonaisuus, joka onnistuu pitämään jännitteen yllä yli kaksi tuntia. Se on myös aika harvinaista.

Manaaja | The Exorcist

Ohjaus: William Friedkin

Käsikirjoitus: William Peter Blatty, oman romaanin pohjalta

Sävellys: Jack Nitzsche

Tuotantomaa: Yhdysvallat

Julkaisuvuosi: 1973

Kesto: 132 min

Ikäraja: K18

Päärooleissa:

Linda Blair - Regan MacNeil

Ellen Burstyn - Chris MacNeil

Max von Sydow - isä Merrin

Jason Miller - isä Karras